Raija Palmulla on pitkä työura takanaan ja hän on ollut monessa mukana. Hän on toiminut 30 vuotta terapeuttina Helsingin yliopistollisessa sairaalassa ja antanut lastenkodeille ja syrjäytyneille psykoterapiaa. Hän on myös perustanut maailmanlaajuisen suolistosairauksia sairastavien sekä heidän läheistensä tuki- ja edunvalvontajärjestön IBD ry:n ja vetänyt Kelan sopeutumisvalmennuskursseja sairastuneille.

Raija Palmu tietää mistä puhuu: hänellä on paitsi lääketieteeseen ja ammattiin perustuva näkemys aiheesta myös omakohtaista kokemusta. Raija on sairastanut Crohnin tautia vuodesta 1985 ja viettänyt pitkiäkin aikoja sairaalassa. Hänellä on myös vakavasti sairas tytär. Esitelmää jaksottivat Raijan oman tyttären, Emmi Palmun koskettavat runot, jotka luki Raijan ystävä Tuula Puhakainen.

Opimme, että sairastuminen on hyvin kokonaisvaltaista, se vaikuttaa niin sairaan arkeen kuin identiteettiinkin. Moni asia muuttuu, eritoten jos kyseessä on jokin vakavampi, pitkäaikainen sairaus, tai jos joudumme sairaalaan vähänkään pidemmäksi ajaksi. Sairastuessaan ihminen kokee oman kehon sisältä tulevan uhan, hän menettää lähes kaiken. Esimerkiksi jos joudumme sairaalaan, menetämme oman tuoksumme, vaatteemme ja nimemme, sillä saatamme olla vain 4/3 eli neljäs sänky huoneessa kolme. Omistajuus itseemme heikkenee: sairaalassa meihin saa koskea, meille voidaan tehdä tuskallisia toimenpiteitä ja vaikkapa nukkuessa meistä voidaan ottaa verikokeita jne.

Sairaus ei ole vain fyysinen asia, vaan se vaikuttaa vääjäämättä myös sairaan mieleen: me traumatisoidumme, ahdistumme ja sykkeemme nousee. Sairaan mieli on myllerryksessä heijastuen käytökseen, jopa luonteeseen ja asenteeseen, onhan ihminen psykofyysinen kokonaisuus. Sairaus koettelee stressinsietokykyä: sairastunut kokee varsinkin juuri diagnoosin saatuaan kovaa stressiä, kun hän pohtii, paraneeko hän ja mistä kaikesta hän joutuu sairautensa vuoksi luopumaan. Sairas käy valtavan, jopa useita vuosia kestävän prosessin läpi rakentaessaan identiteettiään uudestaan. Emmi Palmun sanoin: Sairas on matkalla, jonka päämäärästä läheisellä ei ole mitään tietoa.

Raija korosti useaan otteeseen, että ihmisen koko elämä koostuu yksittäisistä pienistä asioista, jotka ovat osa kunkin identiteettiä. Kun arjen rutiinit viedään pois, ihmisyys katoaa ja terveen on hyvin vaikea asettua sairaan asemaan. Mutta meidän tulisi läheisinä muistaa, että sairaskin on ihminen, hän haluaisi kenties ulkoilla tai juoda iltapäiväkahvinsa rauhassa.

Esitelmää jaksottavista Emmi Palmun runoista mieleeni jäi erityisesti tämä: ”Menettää ja kaivata, korvata uudella. Luopua ja ikävöidä, etsiä uutta tilalle. Unohtaa ja työntää pois, säilyttää sydämessä. Ei ole taitavampaa rakentajaa kuin kaikkensa menettänyt.”

Saimme kukin kirjoittaa lapulle kolme asiaa, jotka ovat meille tärkeitä ja joista meidän olisi vaikea luopua. Itselleni tärkeitä asioita ovat aamulenkit merenrannalla, iltapäivän rauhalliset teehetket hyvän kirjan parissa sekä jooga. Raija kertoi, että nämä arjen pienet, tärkeät asiat ovat osa identiteettiämme, joista kaikista, tai ainakin osasta sairastunut saattaa joutua luopumaan. Pikku lappusemme heitettiin maljaan, jossa oli Raijan mukaan kanankakkavettä. Näin meille demonstroitiin vaikuttavalla tavalla luopumisen tuskaa.

Mutta ei läheiselläkään ole helppoa. Hän huolestuu, ja riittämättömyyden tunne on yleistä, kun sairaan sisällä on käynnissä suuri muutosprosessi. Raija korosti sitä, että empatia on myötäelämistä. Läheisen ei tulisi kuitenkaan vetää uhrautujan viittaa harteilleen ja sanoa hampaat irvessä, että ”kyllä minä käyn häntä katsomassa joka päivä, vaikka hän niin vaikea onkin”. Tulisi hyväksyä se, että sairaalla on oikeus olla kiukkuinen ja pettynyt, kun oma ruumis pettää. Emme saisi vaatia, että sairas pukeutuu iloiseen viittaan, kun läheinen tulee vierailulle. Emme myöskään saisi mennä sairaan luokse ämpäri täynnä valmiita ratkaisuja ja neuvoja, vaan meidän tulisi tyytyä olemaan läsnä, kuuntelemaan ja kysymään: tarvitsetko apua, millaista apua tarvitset. Hyvänä keinona Raija mainitsi sairaan silittämisen, joka rauhoittaa parasympaattista hermostoa. Se toimii usein, paitsi ei insesti- ja raiskaustapauksissa.

Raija rakensi Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen viitaten kaksi suurta vuorta, sairastuneen vuoren ja läheisen vuoren. Erilliset vuorethan syntyivät Lindgrenin tarinassa, kun iso talo repesi ja vuoria yhdisti enää vain alhaalla oleva helvetinkuilu. Samoin on laita sairaan ja läheisen kohdalla: erillisiä vuoria yhdistää enää helvetinkuilu. Mutta jos läheinen uskaltaa laskeutua askel kerrallaan suruportaita pitkin helvetinkuiluun empaattisena ja myötäeläen, läheisyys sairaan ja hänen välillään kasvaa. Suomessa tosin kuitenkin usein ajatellaan, että ”Annetaan sen nyt vaan olla ja parantua rauhassa”.

Jos emme halua tai kykene läheisinä laskeutumaan helvetinkuiluun asti lähestyäksemme sairasta, voimme pyrkiä rakentamaan siltaa sairaan ja läheisen erillisten vuorien väliin. Niinpä me kuulijat saimme tehtäväksi kirjoittaa lapulle yhden tärkeän sanan, jonka avulla tuota siltaa voidaan rakentaa. Tällaisia sanoja löytyikin, ja niitä ovat muun muassa rakas, tärkeä, kuuleminen, läheisyys, hyväksyntä, rukous/rukousrinki, läsnäolo. Raija kuitenkin varoitti käyttämästä sanaa voimia!, sillä sen toivottaminen ei auta sairasta. Sen sijaan inhimillisyys, empatia, herkällä korvalla kuunteleminen ja läsnäolo auttavat.

Sairaan auttamiseksi usein riittää se, että käy katsomassa sairasta tai ainakin soittaa, että on vierellä, että on läsnä. Sairaan kanssa voisi myös yhdessä miettiä, mistä hän pitää. Sairaan auttaminen ei aina ole helppoa, jos ei kuuntele herkällä korvalla sairaan omia toiveita. Jos sairas vaikkapa toivoo meidän istuvan keittiön jakkaralle hänen viereensä kun hän tiskaa, meidän ei tulisi aiheuttaa sairaalle lisää tuskaa tiskaamalla hänen puolestaan. Sen sijaan meidän pitäisi vain istua siinä ja katsoa, kun hän tiskaa.

Raija totesi, että valitettavan usein käy niin, että vaikka sairaan fyysinen vika tai vamma onkin korjattu, psyykkinen puoli jää huomioimatta. On näet niin, että psyykkisen puolen laiminlyönti hidastaa parantumista, ja aiheesta tarvittaisiinkin paljon lisätutkimusta.

Lopuksi Raija korosti sitä, mitä voimme tehdä oman kehomme hyväksi, varsinkin silloin kun sairastamme. Hyviä harjoitteita ovat jooga, psykofyysinen psykoterapia ja vaikkapa vain hengitysharjoitukset. Rauhallinen hengitys hoitaa parasympaattista hermostoa ja vähentää stressiä. Hengittäminen riittää, jos on oikein kipeä.

Teksti ja kuvat Kristiina Abdallah