Saarna 2.3.2019

 

Teksti: 1. Kor. 13: 1-7, 13.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben Gurion piti päivän epistolaa, rakkauden ylistystä, eräänä juutalaisen kirjallisuuden kauneimmista helmistä. Siinä puhuu vihasta ja aggressiosta vapautunut ihminen, jonka sydän oli läpikäynyt totaalisen muutoksen. Jumalan ylitsevuotava rakkaus oli pessyt sen puhtaaksi vihasta ja aggressiosta ja täyttänyt sen ilolla ja rakkaudella, rauhalla ja luottamuksella. Paavalin uusi sydän opetti, ei vain aikalaisilleen, vaan myös meille, kuinka  saamamme anteeksiannon ylenpalttinen lahja voi muuttaa, ja sen kuuluu muuttaa, meidänkin sydämemme ylitsevuotavaan anteliaisuuteen kaikkia ihmisiä kohtaan.

Rukoilkaamme. Pyhä Jumala, rakkauden lähde, tuo sydämiimme rakkautesi, jota meissä itsessämme ei ole. Aamen.

Rakkaudesta puhuttaessa on todettava, että on monenlaista rakkautta. On naisen ja miehen välistä rakkautta, vanhempien rakkautta lapsiin ja lasten rakkautta vanhempiinsa. On sisarusten välistä rakkautta niin kuin on ystävien välistä rakkautta puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun ja isänmaahan. Muistan niin elävästi, kuinka ilon kyyneleet valuivat poskiani pitkin, kun Satu Mäkelä-Nummela ampui trapin olympia-voittajaksi Pekingissä 2008. Kun siniristilippu nostettiin korkeimpaan salkoon, Maamme laulun soidessa, olin isänmaarakkaudellisessa hurmiossa. Mahtava tunne!

Jotta päivän teksti aukenisi on unohdettava 100 % kaikki maallinen rakkaus. Jumalan rakkaus on nimittäin turmeltuneen inhimillisen rakkauden vastakohta. Jumalan rakkaus merkitsee täydellistä, korkeinta ja jalointa rakkautta. Jumalan rakkaus on aloitteellista, aktiivista, uhrautuvaa, itsestään antavaa ja kohteensa arvokkaaksi tekevää.  Jumala päätti rakastaa meitä syntisiä ihmisiä. Tämän päätöksen mukaisesti Jumala toimi päämäärätietoisesti ja uhrautuvasti. Vaikka Jumala vihastuu synteihimme, ei se kumoa hänen päätöstään rakastaa meitä ja pelastaa meidät.

Jaetussa agendassa on ruutu, johon saarnatekstin jakeet 4-7 on kirjoitettu ilman rakkaussanaa. Tyhjille viivoille kukin voi kirjoittaa oman kutsumanimensä.

Allekirjoittaneen kohdalla teksti kuuluisi: Peter on kärsivällinen, Peter on lempeä. Peter ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken Peter kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken hän kärsii.

Onko tämä väite totta? Ei ole! Ei todellakaan. Kysy vaikkapa vaimoltani!

Mutta jos rakkaus sanan tilalle laitetaan Jeesus, totuus valkenee meille. Jeesus on rakkaus! Eikä suinkaan ihminen.

Jumala ei ole tarkoittanut, että hänen rakkautensa pysyi pelkästään hänessä. Päinvastoin! Niin kuin kala on luotu elämään vedessä ja lintu ilmassa tarvitsee myös Jumalan rakkaus olemassaolotilansa.

Tämä kirkastui kirkastumistaan minulle viime viikon tiistaina EtCetera-kuoron ja Pekka Simojen konsertissa, kun kuoron jäsen Eero Haltia kertoi lähetystyöstään Botswanassa. Eero kertoi, että eräässä messussa tuli pieni poika keskikäytävää pitkin hänen luokseen. Kun hän kysyi pojalta, mitä hän halusi poika vastasi setswanan kielellä: Motho ke motho ka batho.  Suomeksi lause kuuluu: Ihminen on ihminen ihmisten kautta! Kuinka oikeassa olikaan tämä poika!  Ihminen on ihminen ihmisten kautta! Ilman ihmisiä ihminen ei voi olla ihminen! Tässä on Jumalan rakkauden olemassaolotila ja siksi Jumalan tahto on, että hänen rakkautensa täyttäisi sydämemme ja vaikuttaisi meidän kauttamme kanssaihmisiimme.  Siksi on luonnotonta erottaa usko ja rakkaus toisistaan. Koska Jumala on muuttumaton, hänen rakastava luonteensa ja rakastava tahtonsa eivät muutu – varsinkaan ihmisten halujen ja käsitysten mukaisesti.

Kun apostoli kirjoitti rakkauden korkean veisuun paha harhaoppi uhkasi Korintin seurakuntaa. Siitä pitäen se on ollut uhka kirkolle. Tämä uhka tulee ilmi siinä, että Jumalan rakkaus määritellään uudelleen väitteellä, että kirkon on mukauduttava aikaansa tulkitsemalla Sanaa niin, ettei se pahoittaisi nykyihmisen mieltä. Tämä harhaoppi uhkasi Korintin seurakuntaa sisältä ja ulkoa päin. Näin on nytkin. Sisältä käsin kieltämällä, että Raamatussa puhuu itse Jumala, kieltämällä, että raamattu muka olisi sama kuin Jumalan Sana, kieltämällä, että Pyhä Henki olisi siittänyt Jeesuksen Marian kohdussa, kieltämällä, että Jeesus on noussut kuolleista ja on takaisintuleva taivaasta. Ulkoapäin se tulee muun muassa median, viihdeteollisuuden ja ateistien toimintana. Koska Jumala rakkaus on muuttumaton sitä ei voi muuttua ihmisten halujen, mielipiteiden ja mieltymysten mukaisesti. Eli kun raamattu julistaa, että ihminen on syntinen se on pidettävä totuutena. Samoin Pyhä Sana on pidettävä totuutena, kun se toteaa, että ihmiselle, joka katuu syntinsä, Jumala antaa kaikki synnit anteeksi armosta ja Kristuksen tähden, koska Jeesuksessa Jumalan rakkaus tulee osaksemme.

Raamattu sanoo roomalaiskirjeessä, että Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu ja jatkaa: Te olette Jumalalta oppineet rakastamaan toisianne. Tuttuja ovat myös seuraavat Pyhän kirjan sanat: Kristuksen rakkaus vaatii meitä, että emme eläisi itsellemme,  vaan että oppisimme tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä.

Kun syntinen ihminen saa kohdata armahtavan Rakkauden, Pyhä Henki vaikuttaa hänessä, että hän voi itsekin elää siitä voimasta ja myös ojentautua sen mukaan. Raamattu opettaa armahdettua, että kun hänet on anteeksiannettu, hänen on pakko antaa lähimmäisilleenkin anteeksi! Koska olemme saaneet kokea kärsivällisyyttä ja lempeyttä Jumalalta, meidänkin tulee opetella samaa hänen voimassaan. Näin armahtava rakkaus on kallista armoa, jonka tehtävä on muuttaa meidät Jumalan kaltaisuuteen.

Kristityksi ei voi tulla kuin parannuksen ja uskon kautta, siis suostumalla Jumalan rakkauden muuttavaan voimaan ja omistamalla tämän rakkauden ja armon omalle kohdalle uskon kautta Kristuksessa Jeesuksessa.

Jumalan rakkaudesta voisin puhua vaikka kuin pitkään mutta uskon, että tärkein pointti on jo tullut selväksi, joten nyt on uskontunnustuksen paikka:

Minä uskon Jumalaan,…

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saarna 16.2.2019

Täällä Torreviejassa vilisee ruokapaikkoja, joitten ikkunoissa oleva menu kertoo mitä on tarjolla ja mihin hintaan. Nyt olemme hengellisessä ravitsemuspaikassa. Kuten kaupungin ruokaloissa tarjolla on kolmen aterian menu. Alkuruokana tarjotaan vanhantestamenttinen teksti, pääruokana epistola ja niin kuin piste i:n päälle, jälkiruoka eli evankeliumi. Maksu on ilman arvonlisäveroa koska kaikki on ilmaista. Jos joku haluaa antaa tippiä se käy parhaiten päinsä kolehdin yhteydessä, joka saisi olla äänetön. Siitä tuli mieleeni eräs seurakunta, joka oli tunnettu siitä, ettei siellä anneta mitään kolehtiin. Paikalle kutsuttiin hyvistä kolehtipuheista arvostettu saarnaaja. Kun oli uhrilahjan vuoro, hän pisti hattunsa kiertämään. Hiljaista oli. Saatuaan hattunsa takaisin hän jatkoi: Rukoilkaamme. Kiitos herra, että sain hattuni takaisin. Aamen.  

Rukoilkaamme Kyösti Kallion sanoilla: Taivaallinen Isämme. Auta meitä Pyhä Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti. Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapahtavasta armostasi. Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että me tulemme kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme. Herra Jeesus Kristus kaiken me voimme Sinun kauttasi, siihen me uskomme. Armahda meitä. Aamen.

Aloitetaan alkuruoasta. Kuten tiedätte, on sekä silmäruokaa että syötäväksi tarkoitettua ruokaa. Silmäruoka on silmälle miellyttävä asia. Ruoka on suuhun laitettavaa. Alkuruokamme on suusta tuleva hengellinen ruoka, joka sisäistetään sekä silmien että korvien kautta. Hiljattain kun olin ulkona syömässä minun piti tarkasti katsoa mitä lautaselleni on laitettu. Annos oli juuri niin maukas kuin miltä se näytti. Katsokaamme nyt alkuruokamme ja se tapahtuu alkukirkollisen tavan mukaan eli luemme sen yhdessä ääneen. 

Ensimmäisessä lukukappaleessa Jumala sanoo meille näin profeetta Jeremian välityksellä: Älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan. Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon. Sillä minä olen Herra, minun tekoni maan päällä ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä minä tahdon myös teiltä, sanoo Herra. (Jeremia 9: 22-23.)

Valitettavasti aika ei riitä siihen, että käymme läpi jokaisen sanan vaan tartutaan kiinni siihen Jumalan toteamukseen, että tärkeintä meille on, että tiedämme mitä Herra tahtoo ja Hän tahtoo, että maan päällä vallitsisi uskollisuus, oikeus ja vanhurskauden teot. Todettuaan tämän Herra kohdistaa toivonsa meille, jokaiselle meistä: Niitä minä tahdon myös teiltä!  Onko vanhurskautemme tämän mukainen? Kukin meistä vastatkoon tähän kysymykseen!

Alkuruokaan verrattuna pääruoka on yleensä isompi, vahvempi ja kylläisempi. Onko pääruokamme tällainen? Katsotaan. Tällä kertaa apostoli Paavali on se, joka Jumalan puolesta tarjoilee meille. Luemme taas yhdessä: Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun. (1. Kor. 9: 24-27.)

 

Johan löytyy purtavaa tästä ateriasta, näistä Jumalan sanoista! Kuva, jota apostoli käyttää on tuttu varsinkin meille suomalaisille. Kuinka usein onkaan kansamme istunut niin kuin liimattuna kiinni TV:ssä, kun kestävyysjuoksijamme, eli lentävät suomalaiset, ovat taistelleet maailman kilpailuradoilla, kuten Pekka Vasala, Juha Väätäinen, Martti Vainio puhumattakaan Lasse Virénistä, jonka voitto syyskuun kolmantena 1972 Münchenissä, pysäytti koko urheilevan maailman ja eritoten Suomen kansan jopa kahdesti. Ensin kun juoksijasankarimme kaatui yhdennentoista kierroksen jälkeen ja toinen kerta, kun hän juoksi maaliin olympiavoittajana uudella maailmanennätyksellä. Näin Paavalin käyttämä kuva, jossa, hän tekee mielenkiintoisia rinnastuksia uskonkilvoituksen ja juoksukilpailun välillä, on meille sangen tuttu. Voiton tavoittelua on sama mutta palkinto on erilainen. Toinen voitonseppele on katoava ja toinen katoamaton.

Eriarvoisuus on myös siinä, että vain voittaja saa voittoseppeleen maallisessa kilpailussa, kun taas kilvoituksen matkalla kaikki palkitaan katoamattomalla voitonseppeleellä, vanhurskauden seppeleellä.

Tutkijoiden mukaan apostoli viittaa tätä kirjoittaessaan korinttolaisille tuttuihin Isthmoksen kisoihin, joita pidetään nykyisten olympialaiskisojen edeltäjinä. Jotta hänen sanomansa ymmärrettäisiin helpommin lukijoitten parissa Paavali käyttää tätä vertauskuvaa ja kyllä se auttaa meitäkin asian oivaltamisessa.

Myös toisessa kirjeessään Timoteukselle hän puhuu samasta aiheesta sanoessaan näin: Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään. (2. Tim. 4:7–8.)

Tämä ilosanoma rohkaisee, kannustaa ja antaa sekä voimaa että toivoa meille kaikille, jotka olemme uskon kilvoituksen matkalla, että vaikka kuinka väsyttää ja heikottaa niin vanhurskauden seppele puetaan päällemme armosta kiitos Jeesuksen, joka ristillä taisteli puolestamme kilvoitusten kilvoituksen. Jonkinlaista ennakkomakua tästä saamme, kun Taivaan Isä antaa meille sisäisen rauhan, ilon ja luottamuksen Vapahtajaamme, jottemme unohda päämääräämme. Siksi meidän pitäisi sanoa sekä itsellemme, että kanssakulkijoillemmekin, niin kuin Paavali:  Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. (Fil. 3:7–8.)

Nyt on jälkiruoan aika. Se on useimmiten kevyt ja jättää makean ja hyvän maun. Senkin syömme sitaateissa yhdessä, kun luemme seuraavat Vapahtajamme sanat: Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia. (Johannes 12:35-36.)

Tärkeimpänä asiana tässä pidän Vapahtajamme kehotusta niin kauan, kun teillä on valo, tarkoittaen Jeesusta, uskokaa valoon, eli Häneen, Jeesukseen koska, aivan kuten Lunastajamme sanoo tässä, vielä hetken meillä on valo keskellämme. Emme me tiedä milloin sydän lyö viimeisen lyöntinsä eikä sen jälkeen ole paluuta armon aikaan. Kalliisti Pelastajamme sovintoveressä lunastetut kuulijani. Koska kertaus on opintojen äiti, todettakoon vielä mitä päivän tekstit opettavat meille.

Ensimmäisen lukukappaleen viesti on, että meidän tulisi oppia tuntemaan Jumala ja tietämään, mitä Hän tahtoo. Toisen lukukappaleen huomautus meille on, että meidän tulee aina ja kaikkialla tavoittaa katoamattoman vanhurskauden seppele, jottemme tuli hylätyiksi vaan olisimme aina valon lapsia niin kuin Jeesus toivoo päivän evankeliumissa: uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia.  

Kuinka oikeassa olikaan Kyösti Kallio rukoillessaan Taivaallinen Isämme. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat. Aamen.

Tunnistakaamme yhteinen kristillinen uskomme näin sanoen:

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Kynttilänpäivän viikonloppuna 2.2.2019

 

Jeesus sanoi: ”Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia.” (Johannes 12:35-36)

 

Päivän evankeliumin lopussa Jeesus sanoo: uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia. Mihin valoon haluaa Jeesus, että uskoisimme ja mitä se tarkoittaa, että on valon lapsi? Mistä voimme saada tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin? Vastaus kuuluu: Raamatusta löydämme vastauksen! Mitä Raamattu sanoo valosta?

Raamattu alkaa puhumalla valosta: ”Jumala sanoi: ´Tulkoon valo!´ Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä.” Tämä Raamatun kohta kertoo kahdesta asiasta. Jumala loi valon ja Jumala näki, että valo oli hyvä. Voidaan helposti uskoa, että tässä yhteydessä Jumala loi auringon. Ei. Tässä on kysymys Jumalasta peräisin olevasta valosta. Yhdeksän jaetta eteenpäin kerrotaan, miten Jumala loi ”valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. (1.Moos. 1:13-18.)

On siis monta valoa. Jumalan valo, auringon valo, kuun valo ja tähtien valo ja niin edelleen. Jeesus ei tarkoittanut, että meidän tulisi uskoa aurinkoon vaan tietysti Jumalaan. Sanoohan Pelastajamme Johanneksen evankeliumissa: Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Tätä Jumalan valoa voidaan sanoa Elämän valoksi. Niin teki esimerkiksi Job. (Job 33:30).

Uskon, että psalminkirjoittaja tarkoittaa samaa valoa, kun hän psalmissa kahdeksannessatoista ja jakeessa 29 sanoo: ”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumala, tuot pimeyteeni valon.” Kuningas Daavid täsmentää asian, kun hän psalmissa 36:10 kirjoittaa näin: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.” Hänen mukaansa Jumalan valo on elämän lähde.

Mutta mistä me voisimme löytää tämän valon, elämän lähteen? Kysymykseen vastaa Daavid näin psalmissa 119: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä.” (Ps. 119:105, 130.) Tämä toteamus koskee siis meitäkin koska psalmin kirjoittaja sanoo, että tyhmäkin saa siitä, eli Jumalan sanasta, ymmärrystä.

Kun mennään eteenpäin Raamatussa, kohdataan monta kertaa tämä Jumalan valo. Profeetta Jesaja sanoo: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” (Jesaja 9:1.) On varsin mielenkiintoista, että Jesaja erottaa auringon Jumalan valosta. Kappaleessa 60 ja jakeissa 19-20 profeetta toteaa näin: ”Aurinko ei enää ole sinun päiviesi valona eikä kuu kirkasta sinun teitäsi, vaan Herra on sinun ikuinen valosi ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi. Sinun aurinkosi ei enää laske eikä kuu katoa, sillä Herra on sinun ainaisena valonasi.” Danielkin on todennut tämän, kun hän kirjoittaa, että Jumalan luona asuu valo. (Dan. 2:22.)

Uudessa testamentissa tapahtuu, jotain aivan käänteen-tekevää. Jeesus julistaa, että ”Te olette maailman valo”! (Matt. 5:14.) Jeesus oli Jumalan valo, joka tuli maailmaamme. Joka häntä seuraa heijastaa Jumalan valoa. Siitä todistaa Johannes Kastaja, kun hän julisti, että Jeesus on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Johannes 1:9.)

Kun Jeesus puhui kansalle, hän sanoi: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.(Johannes 8:12, 9:5.) Ja kun Jeesus kertoi, miksi hän on tullut, hän sanoi: ”Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen.” (Johannes 12:46.)

Toisessa kirjeessään korinttolaisille Paavali jalostaa tätä toteamalla seuraavaa: ”Jumala, joka sanoi: Tulkoon pimeyteen valo´´, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6.)

Paavali toteaa myös, että uskomalla Jeesukseen ihminen loistaa Herran valoa ja kuuluu siksi elää valon lapsena koska valo, Jumalan valo, kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. (Ef. 5:8-9.)

Apostoli Johannes puolestaan kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään jakeessa 5: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.”

Ilmestyskirjassa ollaan jo taivaassa. Siinä puhutaan taivaan Jerusalemista eli siitä, että kun Jeesus puhuu valosta hän ei tarkoita aurinkoa vaan Jumalan valoa. Luen luvusta 21 ja sen jakeet 23-25: ”Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan.” Ja luvussa 22, jakeet 3-5, sanotaan: ”Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä.  Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.”

Todettakoon vielä, että Jumalan valmistama pelastus ei ole jokin oppi tai käsky, jota noudattamalla meistä tulee hyviä. Jumalan valmistama pelastus ei ole mikään henkinen tai hengellinen harjoitus. Jumalan valmistama pelastus ei ole pyhyyden kokemus. Eikä se ole sisäisen tasapainon löytämistä tai oman itsen löytämistä.

 

Jumalan ihmisille valmistama pelastus on Jeesus Kristus. Näin se on. Kun Jeesus tämän päivän tekstissä kehottaa meitä uskomaan valoon Hän tarkoittaa nimenomaan itseään. Ihminen, joka elää Sanasta, joka uskoo, että Jeesus on hänet lunastanut, kuvastaa olemisen keskusvaloa, näkymätöntä Jumalaa. Uskon valo on Kristus, joka valaisee ihmisen hengen ja saa hänet ymmärtämään hengellisiä asioita.

 

Todettakoon lopuksi, että Jumalan valmistama pelastus on Jeesus. Kun Jeesus tänään kehottaa meitä uskomaan valoon Hän tarkoittaa itseään. Uskon valo on siis Kristus, joka saa ihmisen uskomaan uskontunnustukseen, jonka me nyt luemme yhteen ääneen näin lausuen: Minä uskon ...

................................................................................................................................................................................................

Saarna ekumeenisessa jumalanpalveluksessa 20.1.2019

LUUKAS 4:14-21

Täynnä Hengen voimaa Jeesus palasi Galileaan, ja hänestä puhuttiin kohta kaikkialla.Hän opetti synagogissa, ja kaikki ylistivät häntä. Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan: 
– Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: »Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.»

Tämä tekstiosuus kertoo siitä kuinka Jeesus "astui sisälle" Vanhan Testamentin kirjoituksiin. Ne olivat hänen "kotinsa" ja "maailmansa" ja niissä hän "eli". Ne todistivat hänestä ja hän todisti niistä ja niiden välityksellä itsestään.

Tässä Jeesus kertoo vertauskuvin tulonsa varsinaisen tarkoituksen, ihmisten vapauttamisen niistä kahleista ja epäuskosta, jotka pitivät häntä sidottuna Jumalan vastustajan, Perkeleen, joukkoihin ja ajatteluun. Vapautettujen elämässä ja uskossa tapahtuu suurenmoinen muutos entiseen verrattuna. Jumala kirkastaa kasvonsa eli siunaa hengellisesti niitä, jotka hän on tällä tavalla vapauttanut.

Tämän tekstin kautta meidät kutsutaan julistamaan tätä Jeesuksen hyvää sanomaa, josta Jesaja profetoi ja joka on täyttynyt Vapahtajassamme. Siksi emme saa koskaan päästää silmistämme yhteistä valtuutustamme julistaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, joka tulee meille todeksi ja merkitykselliseksi, kun todistamme Jeesuksen Kristuksen toiminnasta omassa elämässämme ja kristillisen yhteisön elämässä. Jotta maailman voisi nähdä todistuksemme  Kristuksesta meidän kristittyjen tulee olla yhtä. Mitä lähempänä olemme Kristusta, sitä lähempänä olemme toinen toistamme.

Armollinen Jumala, yhdistä meidät erilaisuudessamme, että voisimme yhdessä todistaa ja julistaa Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen hyvää sanomaa maailmalle, joka tarvitsee hänen evankeliumiaan. Aamen.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saarna messussa 19.1.2019

Room. 12:6-16

Ryhtyessäni valmistelemaan tätä saarnaa olin päinvastaisessa tilanteessa, kuin virkaveljeni, joka totesi vaimolleen: ”Nyt saarna on valmis. Kunhan vielä löytäisin sille sopivan tekstin”. Minulla oli teksti, muttei saarnaa. Valitsin nimittäin päivän kolmesta tekstistä, epistolan eli toisen lukukappaleen, joka minusta on niistä haasteellisin. Raamattupiirissä viime torstaina mukana olevat äänestivät heille mielenkiintoisimman tekstin näistä samoista teksteistä. Iloitsin lopputuloksesta koska 2 lukukappale, eli epistola, keräsi eniten ääniä, eli 9 kappaletta ennen evankeliumia, joka sai 8 ääntä ensimmäisen lukukappaleen jäädessä ilman ääniä ja yksi tyhjä. Ennen kuin syvennymme toiseen lukukappaleeseen pieni kertaus, koska kertaus on opintojen äiti.

Apostoli Paavali kirjoitti kirjeensä Rooman seurakunnalle 50-luvun loppupuolella Korintissa. Rooman seurakunta oli syntynyt siten, että ne roomalaiset, jotka tulivat uskoon helluntaina Jerusalemissa, perustivat oman seurakunnan kotiin tultuaan. Siksi Paavali halusi matkustaa kolmannen lähetysmatkansa jälkeen Espanjaan, Mahdollisesti Cartagenaan sen sataman vuoksi, ja matkalla poiketa Roomassa. Toisin käy. Tultuaan vangituksi Paavali vetosi Rooman keisariin kansalaisuutensa turvin ja niin hänet tuotiin vangittuna Roomaan, jossa hän oli kaksi vuotta tutkintavankeudessa vuokra-asunnossa. Siellä hän sai 60-luvun alussa vapaasti tavata ne ihmiset, joille hän oli kirjoittanut Uuden testamentin pisimmän ja systemaattisemman kirjeen. Kirje, jossa apostoli antaa paitsi roomalaisille, myös meille täällä tänään, kehotuksia kristillisen elämän toteutumiseksi yksilöiden, seurakunnan ja yhteiskunnan osalta.

Paavali painottaa, että oikea Jumalan tunteminen on oikean elämän perusta ja edellytys. Kristillistä oppia ja elämää ei voi erottaa toisistaan. Vain oikeasta uskon suhteesta Jumalaan ja sen ymmärtämisestä voi seurata oikeanlaista elämää. Sitähän haluamme kaikki elää.

Tekstissämme olevat kehotukset ovat tienviittoja, jottemme eksyisi uskonmatkallamme. Ne ovat varotuskilpiä, jottemme vahingoittaisi itseämme emmekä kanssaihmisiämme elämämme aikana. Tämä siksi, että Jumala odottaa meitä itseämme. Kirjoittaessaan tämän kirjeen Paavali tiesi, että Jumala itse on anteeksiantavassa armossaan rakentanut katkenneen yhteyden meihin. Siksi Luoja ei tarvitse tekojamme, mutta lähimmäisemme tarvitsevat. Kiitoksemme Herran laupeudesta on, että annamme tekomme ja palvelumme lähimmäisillemme. Se on kiitostamme Golgatasta. Sanassaan Taivaan Isämme sanoo: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Johannes 13:34). Nimenomaan tätä taustaa vasten päivän epistola on luettava ja seurattava! Teksti on niin täynnä yksityiskohtaisia kehotuksia, että sen sisäistämiseen menee koko elämä. Sen eräs tärkeimmistä kehotuksista on kun apostoli sanoo: ”Vihatkaa pahaa.” ”Vihatkaa pahaa.” Jeesukseen uskova, Kristusta seuraava kristitty ei saa jäädä vihan tunteittensa hallitsemaksi vaan hänen on vihattava pahaa, pahaa hänessä itsessään, että muualla. Omia vihantunteitamme että toisten ihmisten vastaavia tunteita käsitellessämme päivän teksti siis hoitaa meitä kohti oikeaa asennetta ja suuntaa.

Päivän epistolaa lukiessamme ja sen omistautumiseen tajuamme, että se on meille mahdoton asia. Omin voimin emme onnistu tässä uudistuksessa, jos luemme tekstin ihan niin kuin minkä tekstin tahansa. Mutta! Jos tajuamme, että Raamatussa ja tässä tekstissä    kohtaamme Jeesuksen Kristuksen täysin ehtoja vailla olevan rakkauden meissä alkaa hengellinen uudistus. Se jota Jeesus saa rakastaa, oppii rakastamaan myös toisia. Se on Kristuksessa elämistä. Siksi roomalaiskirjeen opetuksen kohteena on sekä yksityinen kristitty kuin kristittyjen muodostama seurakuntakin. Molemmat tarvitsevat näitä apostolin arkielämän käyttäytymis-ohjeita, sillä jokaisen kehotuksen avulla voi peilata omaa elämää ja käyttäytymistä. Paavali antaa meille nyt kolmekymmentäkolme erilaista kehotusta oikeaan asenteeseen ja oikeaan elämätapaan. Niistä muodostuu eteemme kristityn malli. Tämän luettelon tehtävä elämässämme on sama kuin Jeesuksen Vuorisaarnankin. Se riisuu meidät suurista luuloistamme, meistä tulee hengellisesti köyhiä, murheellisia, hiljaisia, sellaisia, joilla on Kristuksen vanhurskauden jano ja nälkä (Matt 5:3-6, KR 38). Se riisuu meidät luuloistamme, että me itse olemme jo jotakin. Meistä tulee jälleen vain syntisiä uskovia, joilla on suuri tarve mennä Herran eteen syntinsä tunnustaen ja armoa anoen. ARMO-sanan kirjainten on usein tarkoitettu merkitsevän Ansaitsematon Armo Minun Osakseni.

Hyvät ystävät. Kuka haluaa elää hyvää elämää? Kuka haluaa sisältörikasta elämää. Kuka haluaa elää niin, että illalla voi ristiä kätensä ja kiittää Luojaa siunatusta hetkestä maan päällä? Minä haluan ainakin. Uskon, että sinäkin. Ainakin se olisi hyvä päämäärä. Mutta miten se voisi olla mahdollista? Lue kanssani päivän epistola minämuodossa. ”Olkoon rakkauteni vilpitön. Vihaan pahaa, pysyn kiinni hyvässä. Osoitan toisille lämmintä rakkautta, kunnioitan kilvan kanssaihmisiäni. En ole veltto, olen innokas, minussa palaa Hengen tuli, palvelen Herraa. Toivon ja iloitsen, ahdingossa olen kestävä, rukoilen hellittämättä. Autan puutteessa olevia pyhiä, osoitan vieraanvaraisuutta. Siunaan niitä, jotka minua vainoavat, siunaan enkä kiroa. Iloitsen iloitsevien kanssa, itken itkevien kanssa. Olen yksimielinen muitten kanssa. En pidä itseäni muita parempana, vaan asetun vähäosaisten rinnalle.” Ota tämä agenda mukaasi kotiin ja leikkaa tämä tekstiosa irti. Laita se jääkaapin ovelle tai paikkaan, että näet sen aina silloin tällöin. Yritä elää sen mukaan rukoillen voimaa Herralta. Olen varma, että tulet elämään hyvää elämää, sisältörikasta elämää ja illalla voit ristiä kätesi ja kiittää Luojaa siunatusta päivästä. Aamen. Aamen tarkoittaa Tapahtukoon niin ja siksi laulamme nyt kolminkertaisen aamenen: Aamen, aamen, aamen.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Juhlasaarna 6.12.2018 Torreviejan kirkossa Iglesia Inmaculada Concepción

Kansa, joka ei tunne eilispäiväänsä ei voi nykypäivästä käsin kohdata huomispäivää. Kansa, joka ei arvosta menneitten sukupolvien panosta ei pysty kunnioittamaan nykyhetkeä. Näin se on myös kyvytön antamaan tuleville sukupolville sitä, mikä heille kuuluu. Sen savolaissyntyinen Kalervo Hämäläinen oivalsi, kun hän 1980-luvun loppupuolella, sävelsi ja sanoitti, Veteraanin Iltahuuto-laulun, jonka kertasäkeistö kuuluu:

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!"

Himmetä ei muistot koskaan saa. Tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, meidän suomalaisten on siksi syytä pysähtyä, taas kerran, niitten Jumalan sanojen edessä, jotka juuri luettiin, ja missä Herra sanoo: ” Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” (Ps. 50:15)

Näitä sanoja kuunnellessamme täyttököön sydämemme kiitollisuudella siitä, että hädän päivänä kansamme tiesi, keneltä piti huutaa apua, kenen puoleen piti kääntyä, jotta itsenäisyys säilyisi. Himmetä ei muistot koskaan saa.

Tänään, joulukuun kuudentena, siniristilippumme muistuttaa meitä kunniakansalaistemme sankarityöstä tuoden nykyhetkeen kyvyn antaa tuleville polville tietoisuus siitä, miten sotiemme ikäpolvet urhoollisesti pelastivat itsenäisyytemme niin, ettei vihollisen päämäärä toteutunut eli, että siniristilippumme olisi korvattu vihollisen punalipulla. Himmetä ei muistot koskaan saa.

Kun sodan aika oli sankarillinen, samaa ei voi sanoa sodanjälkeisistä vuosista. Tuolloin vaiettiin siitä, miten veteraanit pelastivat isänmaamme. Valitettavan moni heistä ehti viimeiseen iltahuutoon ennen kuin heidän tekojensa arvo uskallettiin julkisesti tunnustaa. Muistot olivat himmentymässä.  Vasta vuonna 1987 ruvettiin viettämään kansallista veteraanipäivää sotaveteraaniemme kunniaksi. Vasta vuonna 1994 Mannerheim-ristin ritarit saivat kutsun linnan itsenäisyyspäivän juhliin.    

Koska himmetä ei muistot koskaan saa olkoon siniristilippumme muistuttamassa jälkeemme tulevia kunniakansalaispolven työstä sodan ankarina aikoina ja myös heidän panoksestaan jälleen rakentamisen aikana, jolloin sodan runtelema isänmaamme rakennettiin uudelleen ja valtavat sotakorvaukset maksettiin maahamme hyökänneelle naapurillemme.

Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman vasta syyskuun 18. päivänä vuonna 1952. Kahdeksan vuotta rauhan jälkeen. Toimitetut määrät olivat niin valtavat, että maamme telakoilla rakennetuista laivoista olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laiva jono. Rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 345 000 junavaunua. Näistä olisi saatu yli kymmentuhatta kilometriä pitkä juna. Jos sotakorvaustuotteet olisi laitettu riviin, se olisi kiertänyt 8 kertaa maapallon ympäri.

Sotiemme seurauksena Karjalan kannaksen väestö pakotettiin evakkotielle ja sanomaan jäähyväiset rakkaalle kotiseudulleen. Näin jouduttiin järjestämään yli neljälle-sadalletuhannelle siirtokarjalaiselle uudet kodit ja maatilat. Kuinka oikeassa onkaan Kalervo Hämäläinen, kun hän laulussaan Veteraanin iltahuuto toteaa: ”Ylväänä Karjalan heimo tuskaansa kantanut on. Maa-äiti suojaansa sulkee, Vartija poissa jo on.” Koska maamme on sivistysvaltio itä Suomeen ei perustettu pakolaisleirejä.

Muistettava on myös, että Neuvostoliitolle luovutetut maa-alueet, jotka olivat paljon isommat kuin mitä puna-armeija oli onnistunut valtaamaan, olivat maamme tärkeimmät talousalueet, edustaen neljänneksen maan hyvinvoinnista.

Mutta sodan varjo on kaikkea tätä pitempi. Vielä tänään elää keskuudessamme sotaleskiä, sotaorpoja, ja henkilöitä, joilta sota riisti isovanhemman. Puhumattakaan sotainvalideistä, joita maassamme on vielä lähes kaksi tuhatta.

Puhuessaan Sotainvalidien Veljesliiton perustamiskokouksessa, Jyväskylässä elokuussa 1940, marsalkka Mannerheim osoitti seuraavat sanat sankariarmeijan valioille:

”Nähdessäni teidät sykähtää sydämeni ylpeydestä ja kunnioituksesta, sillä tiedän hyvin, että juuri teidän uhrimielenne, rohkeutenne ja lannistumaton sitkeytenne on säilyttänyt rakkaalle isänmaallemme sen vapauden ja itsenäisyyden. Mutta samalla nähdessäni sen hinnan, millä te isänmaan vapauden lunnaat olette maksaneet, kouristaa sydäntäni ja lämmin myötätunto täyttää mieleni.” Näin Mannerheim.

Himmetä ei muistot koskaan saa.

Tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, pidetään satoja, ellei tuhansia juhlapuheita. Suurin osa pidetään maamme sankarihaudoilla. Sankarivainajien muistotoimikunta toivoi vuonna 1943, että sankarihaudat jälkipolvillekin arvokkaasti julistaisivat sankarillisen historiamme saavutusten ja uhrausten ylevää muistoa. Tämä toivo toteutuu niin kauan, kun on kunniakäyntejä maamme sankarihaudoilla kaatuneitten muistopäivänä ja joulukuun kuudentena. Himmetä ei muistot koskaan saa.  

Pyhässä Kirjassa Joosua ja Mooses sanovat: ”Muista muinaisia aikoja. Kysy vanhemmiltasi niin he sinulle kertovat näiden kivien tarinan.” (Joos. 4:5, 5 Moos. 32:7).  

Kun jatkosota oli alkanut, joukko etulinjassa olevia sotilaita, veisasi ”Oi, Jeesus, lähde autuuden” kokoontuessaan kuusenhavuista ja kaatuneesta puusta tehdyn alttarin eteen pyhän ehtoollisen viettoa varten. Eräs mukana ollut kirjoittaa:

”Katson tätä harmaata joukkoa herkän liikutuksen vallassa. Kuinka vakava, harras ja tosi tämän kansan pohjasävy onkaan. Nämä miehet ovat saaneet ja antaneet monia iskuja. Heidän vaatteensa ovat mullan, noen ja hien likaamat ja kasvonsa karkeat. Heidän piirteensä kertovat kestetyistä vaaroista ja vaikeuksista, valvotuista öistä, ankarista ponnistuk-sista elämän ja kuoleman rajan läheisyydestä. Mutta nämä miehet eivät ole raaistuneita. He istuvat vakavina odottamassa vapauttavaa sanaa sieluillensa. Heidän kasvojensa juonteiden alta kuultaa korkeampaan ihmisyyteen ja syvään uskonnollisuuteen pyrkivä kaipaus.”

Kirjoittaja lopettaa toteamalla:

”Tämän vertaista ei arkielämän jokapäiväisyydessä saa koskaan kokea.”

Siellä jossain taistelutantereella nämä sotilaat saivat hengellistä ravintoa, että jaksaisivat. Raamattu kun sanoo, ettei ihminen elä pelkästään leivästä.

Arvoisat isänmaan ystävät. Mekin tarvitsemme hengellistä ravintoa jaksaaksemme. Siksi vietämme jumalanpalvelusta, jossa saamme rukoilla Herraa, vastaanottaa anteeksiannon Jumalalta, jossa saamme kuulla Pyhää Sanaa, jossa saamme tunnustaa uskomme ja, josta Taivaan Isän siunaus seuraa meitä sekä juhlassa että arjessa.

Muistuttakoon jokainen itsenäisyyspäivä meitä siitä, että Suomen vapaus, sen itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus on kalliisti lunastettu, puolustettu ja pelastettu koska hädän päivänä kansamme huusi Jumalaa avuksi ja Hän lunasti lupauksensa: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut”.

Mutta päivän teksti ei lopu tähän vaan jatkuu: ”ja sinä kunnioitat minua”. Sekä kansana että kansalaisina meidän kuuluu siis kunnioittaa Jumalaa.

Kaikukoon nyt maamme laulu kiitollisuuden osoituksena, menneille poville sillä Himmetä ei muistot koskaan saa. Maamme laulu.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Messu 10.11.2018

Veljelläni, joka myös on pappi, ja minulla on yhteinen harrastus eli ”juttujen” kerääminen. Heti kun toinen kuulee jonkun jutun, hän kertoo sen toiselle. Kerran kun olimme äitimme luona, kysyin veljeltäni: Oletko kuullut laihialaisesta isännästä, joka makasi kuolinvuoteellaan? En ole. Niinpä kerroin sen hänelle. Kun olin valmis äidin katse kertoi kaiken: Tällaisiako poikia olen kasvattanut! Opettajan äänellä hän vaati, ettemme ikinä kerro sitä varsinkaan saarnassa. Katsoin äitiäni silmiin ja vastasin: Lupaan sillä ehdolla, ettei tule sellainen tilanne, että se todella istuisi siihen.

Kohta tämän jälkeen saarnasin isossa ulkoilmajumalan-palveluksessa. Tunnelma oli tiivis. Oli lämmin suvisunnuntai. Puhallinorkesteri säesti saarnavirttä ja viimeisen säkeistön aikana nousin koivuista tehtyyn saarnatuoliin. Sen vieressä oli aita ja aidan toisella puolella iso vanha valkorunkoinen koivu. Koivun alla makasi lauma märehtiviä Ayrshirelehmiä. Oli suuren juhlan tunne.

Juuri kun olin aloittamassa saarnani kuului hirveä melu, joka vain voimistui ja voimistui. En saanut ääntäni kuuluviin. Valtavan iso Valmet-traktori oli kääntänyt alas päätieltä kohti kotiseutumuseota, jossa jumalanpalvelus oli käynnissä. Kun kuljettaja tämän huomasi hän ryhtyi ajamaan niin hitaasti kuin hän ikinä Valmetillaan pääsi sillä seurauksella, että joudimme kunnon tovin kärsimään korviamme särkevää meteliä. Kun se vihdoin ja viimein oli ohi, aloitin toteamalla: Tästä tuli mieleen laihialainen isäntä, joka kutsui kaksi poikaansa kuolinvuoteelleen. Kun pojat tulivat, hän sanoi heikolla mutta kuuluvalla äänellä: Pojat tehkää niin iso monttu, että saan Valmetini mukaan hautaan! Isä, mitä sä teet Valmetillasi haudassa? Kuulkaas pojat, en ole sellaisessa montussa ollut ettenkö, olisi sieltä tullut ylös Valmetillani!

Rukoilkaamme. Jumala. Sinä olet kukistanut kuoleman ja antanut meille elämän. Auta meitä muistamaan päivää, jolloin puet meidät uuteen, taivaalliseen asuun. Aamen.

Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.”

Tässä Vapahtajamme puhuu asiasta, jota askarruttaa meitä kaikkia eli: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mitä meitä odottaa siellä rajan toisella puolella?

Kun olin nuori pappi oli sellainen sanonta käytössä, että ominaista luterilaiselle papille ja taistolaiselle on, että molemmat puhuvat innolla rajan tuonpuoleisesta mutta kumpikaan ei lähde sinne vapaaehtoisesti! Kun seuraa tämän päivän julistusta näille Jeesuksen sanoille ei kyllä kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota. Ja kuitenkin huomisesta tiedämme varmuudella vain sen, että me kaikki kuolemme. Vaikka kuolemalla ei ole näkyvää osaa julkisessa keskustelussa melkein kaikki suomalaiset sitä pohtivat ja iso osa pelkää kuolemaa.

Kuolemanpelkoa tutkivan professori Kati Tervo-Niemelän mukaan nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen. Professorin mukaan jokainen pelkää kuolemista satunnaisesti. Tutkimusten mukaan noin joka kymmenes pelkää niin paljon, että se rajoittaa tai häiritsee elämää, sanoo Tervo-Niemelä.

Oletan, että kaikki olemme yli nelikymppisiä. Aihe on näin ajankohtainen.

Lähtekäämme liikkeelle Raamatun pohjalta, mitä tulee sekä elämään että kuolemaan. Mitä elämä on? Siinäpä kysymys. Vastaus on siitä kiinni mitä ihminen on. Onko ihminen pelkästään ruumis ja sielu, onko ihminen yksinomaan fyysinen ja psyykkinen olento? Jos on, elämä on rajallinen eli sidottu aikaan. Mitä Sana sanoo tähän? Sanan mukaan ihmisessä on sekä fyysinen että psyykkinen minäni mutta myös, ja tässä on se tärkein asia, HENKI. Kun Jumala loi ihmisen, hän teki hänestä oman kuvansa puhaltamalla Henkensä ihmiseen. Jumala on Henki, Jumala on ikuinen, Jumalassa ei ole aikaa ja siksi ihminen on luotu ikuisuutta varten. Ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä. Silloin vasta ihminen ELÄÄ! Ellei ihminen elä tässä Jumalanyhteydessä hengellistä elämää Kristuksen kautta hän on Jumalan silmissä kuollut. Siksi Jeesus sanoo tekstissämme tänään, että ihminen voi siirtyä kuolemasta elämään! Inhimillisestä näkökulmasta tämä väite on järjenvastainen. Järjenvastainen siksi, että ensin ihminen elää ja kuolee vasta sen jälkeen. Siksi päivän tekstiä ei kuulu lukea tästä näkökulmasta vaan päinvastaisesta, eli Jumalan näkökulmasta, ikuisuuden näkökulmasta.  

Mitä muuta Jeesus sanoo meille tänään? Palataan tekstiin. ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän.”

Hyvä ystävä. Saamme olla ikuisesti kiitollisia siitä, että olemme saaneet kuulla Jeesuksen sanoja jo pienestä pitäen. Kotona, pyhäkoulussa, koulussa, rippikoulussa, kirkossa, kokouksissa, radiosta, TV:stä ja niin edelleen. Mutta, ja tämä on ratkaiseva asia, ei riitä, että kuulee. pitäisi myös uskoa, uskoa Jeesuksen lähettäjään, eli Jumalaan. Sanoohan Jeesus, että ”joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni”. Mitä siitä seuraa, että kuulee ja uskoo? Jeesus vastaa, kun luemme lisää.  Joka kuulee ja uskoo, saa ikuisen elämän. Joka kuulee ja uskoo elää siis jo nyt ikuista elämää, hengellistä elämää, ja kun Hengen väliaikainen maja, ruumis, kuolee Henki jatkaa elämistään maallisessa kuolemassa ja sen jälkeenkin ja siksi, aivan kuten Jeesus toteaa tekstissämme tänään, hän ei joudu tuomittavaksi koska hän on Jeesuksen mukaan jo siirtynyt kuolemasta elämään.

Hyvät ystävät. Parempaa uutista emme voi saada. Voimme kiitos Jeesuksen elää huoletta. Tämän Paavali oli kokenut. Siksi hän sanoo kirjeessään efesolaisille: ”Jumalan laupeus on niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.” Tästä Kari Tikka teki mahtavan armolaulun, jonka Satu Ranta nyt esittää meille.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Syyskauden 2018 ensimmäinen messu 27.10.2018 - Matteus 6:14-15

Ennen nyt luettua tekstiä, ja sen jälkeenkin, lauloimme kolmesti halleluja, joka tarkoittaa Kiittäkää Jumalaa. Kun paneudutaan kyseiseen tekstiin sopivampi, olisi laulaa: Voi surkeuksien surkeus! Niin kova se on.  Niin haastava se on. 

Rukoilkaamme. Pyhä Isä, pyhitä meidät totuudessasi, sinun sanasi on totuus. Aamen.

Aluksi on syytä katsoa kreikan kielen sanaa ”antaa anteeksi”. Se muodostuu prepositiosta, joka tarkoittaa pois, ja verbistä, joka puolestaan merkitsee lähettää. Antaa anteeksi on lähettää pois, hylätä. Samalla on myös syytä katsoa mitä synti tarkoittaa. Raamatun mukaan synti on olla osumatta maaliin. Kun päivän tekstiä tarkastetaan tästä näkökulmasta on  todettava, että me tarvitsemme Jumalan neuvoja ja voimaa. Sen saamme, kun tunnustamme, että olemme avuttomia. Jumalan anteeksiantoon kuuluu, että Pyhä Henki avaa hengelliset silmämme ja upottaa sydämeemme Pyhän Sanan, joka puolestaan vakuuttaa, että kaikki syntimme on laskettu Jeesuksen päälle. Sovituspäivänä laski ylimmäinen pappi kansan synnit virheettömän uhrikaritsan päälle ja ajoi sen pois erämaahan. Jeesus on meidän uhrikaritsamme koska hän on vuodattanut verensä meidän syntiemme sovitukseksi.

Kun Jeesus antoi henkensä ristillä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Ruotsiksi väliverho tai esirippu on förlåt ja tästä tulee ruotsinkielen sana förlåtelse, joka tarkoittaa anteeksiantamusta.

Tekstimme on osa Vapahtajamme vuorisaarnasta, kun hän sanoo: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisillenne, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Tällaisilla voimakkailla sanoilla Jeesus haluaa pysäyttää meidät näkemään sydämemme oikea tila. Siksi on syytä kysyä: Mitä Jeesus haluaa meidän oppivan? Uskon, että Jeesus tarkoittaa, että ne, jotka kieltäytyvät antamasta anteeksi muille, eivät itse ole kokeneet Jumalan anteeksiantoa. Ja koska Jumala antaa meille anteeksi emme yksinkertaisesti voi kieltäytyä antamasta anteeksi muille. Ja se puolestaan tarkoittaa, että meidän anteeksiantomme ei saa tuntea mitään rajoja koska Jumalan meille osoittama anteeksianto on rajaton. Jumalan anteeksi on ainutlaatuinen koska kun Hän antaa anteeksi hän ei sitä ikinä muistele. Hän ei yksinkertaisesti pysty siihen sanoo Sana.

Tekstin kautta Jeesus haluaa siis opettaa meitä, kuinka tärkeää on, että me olemme anteeksiantavia ja rakastavia kanssa-ihmisiämme kohtaan. Jumala ei siedä sitä, että olemme sydämettömiä muita ihmisiä kohtaan.

Juuri siksi Paavali alleviivaa päivän epistolassa, että ainoastaan Kristus saa aikaan hyvää hedelmää elämässämme. Kuten alussa todettiin, on rukoiltava Jumalalta anteeksiantamusta, jotta Kristus voisi tehdä työtään meissä. Tämä siksi, että vaikka sanomme antavamme anteeksi olemuksemme todistaa monesti sen, ettei anteeksiantaminen ole täydellistä. Pienikin katkeruus toista ihmistä kohtaan syö nimittäin valtavasti voimia. Kauna ja katkeroituminen vahingoittavat enemmän omaa sisintä kuin sitä ihmistä, jolle sydämestä on vaikeata antaa sataprosenttisesti anteeksi. Tästä Joosef on hieno esimerkki. Veljiensä kateuden ja ilkeyden vuoksi hän joutui orjaksi Egyptiin. Hänet pantiin jopa vankilaan. Tästä huolimatta hän ei tullut katkeraksi. Ei Jumalalle eikä toisille ihmisille. Hän antoi veljilleen anteeksi ja sanoi: ” Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi.” Samalla tavalla mekin saamme luottaa siihen, että Jumala voi muuttaa elämämme vastoinkäymiset voitoiksi. Sanotaan, että täydellisessä anteeksiantamuksessa on kolme askelta. Ensimmäinen on, että Jumalan voimaan turvautuen tahdomme antaa anteeksi. Toinen askel on, että yritämme tietoisesti päästä eroon koston ajatuksista ja pahoista ajatuksista toista ihmistä kohtaan ja kolmas on, että emme enää mieti niitä vääryyksiä, joita meitä vastaan on tehty. Tämän jälkeen todellinen, sydämessä tapahtuva anteeksianto on mahdollinen.

Hienoin ja puhuttavin esimerkki anteeksiantamisesta antaa Jeesus itse, kun hän ristillä sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Näillä sanoilla hän kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme itse ole syyllisiä. Tällainen anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen erottaa kristityt muista ihmisistä.

Rakas kuulija. Elämämme on Jumalalta saatu lahja. Jumala on antanut anteeksi meidän syntisyytemme Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja vain sen takia saamme armosta elää Jumalan yhteydessä. Mikäli Jumala ei olisi antanut Poikaansa kuolemaan tähtemme, ei meillä olisi mitään. Koska olemme itse saaneet kokea armahduksen ja suuren anteeksiannon meidätkin velvoitetaan kohtelemaan lähimmäisiämme kunnioittavasti, lempeästi ja anteeksiantavasti niin perheessä, kuin sen ulkopuolellakin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen paastonajan messu 17.2.2018 Torrevieja

Autiomaassa Jeesus voitti kiusaukset ja niiden takana olleen Valheen ruhtinaan kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, että Hänen suhteensa Jumalaan oli kunnossa ja toinen syy oli, että Hän turvautui Raamatun sanaan. Sitä Hän käytti voittoaseena Sielunvihollisen hyökkäyksiä vastaan.

Tämä osoittaa, että meidänkin suhteemme Jumalaan täytyy olla kunnossa. Jumalan sana pitää olla elävä, rakas ja tuttu, jotta mekin voisimme kestää kiusauksia. Yksi asia on nimittäin vuorenvarma: jos kerran Jeesus joutui kiusattavaksi, mekin joudumme.

Rakas kuulijani. Jos tänään tajuat, että suhteesi Herraan ei ole kunnossa ja tiedät, että juuri siksi et voi kiusauksia kestää, onnittelen sinua. Onnittelen sinua siksi, että olet nyt tullut oikeaan paikkaan. Olet tullut oikeaan paikkaan siksi, että tämä messu on Jumalan henkilökohtainen kutsu juuri sinulle. Jumala kutsuu luokseen aina uudelleen ja uudelleen. Synninpäästössä Hän on antanut syntisi anteeksi Jeesuksen tähden ja armonsa kautta. Jumala armahtaa jokaista, joka tulee Hänen luokseen syntinsä tunnustaen. Ja jotta kestäisit kilvoitukset Jumalan lapsena Hän antaa sinulle totuuden miekan ja uskon kilven, eli Sanansa.

Jumala antoi Poikansa joutua kiusauksiin ja ahdistuksiin, jotta Hän voisi kiusattuja auttaa ja Herran seurassa voit voittaa pahan hyökkäykset. Raamatusta tiedämme, että erämaassa Valheen ruhtinas testasi Jeesuksen lujuutta. Kaksi kertaa hän sanoi: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin…” Hän ei siis kiistänyt Jeesuksen tehtävää. Hän pani sen koetteelle. Hän tiesi iskeä juuri siihen, mikä oli Jeesuksen kutsumuksen syvin ja herkin osa, Hänen suhteeseensa Isään. Sinä tulet kokemaan sitä samaa. Kiusaaja tulee iskemään sinunkin kohdallasi suhteeseesi Taivaan Isään ja Hänen poikaansa. Jeesukselle hän sanoi: Jos kerran olet Poika, niin näytä se! Hän haastoi Jeesusta tekemään jotakin näyttävää. Jeesus kieltäytyi ihmeestä, jota Jumala ei ollut käskenyt.

Kun kiusaaja käski Jeesuksen muuttaa kivet leiviksi, Jeesus vastasi kirjoitusten sanalla: ”Ei ihminen elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta”. Jeesus kesti kokeen ja oli kuuliainen Jumalalle ja Hänen sanalleen. Ja kun Kiusaaja vei Jeesuksen temppelin harjalle ja pyysi näyttävää ihmettä: heittäytymään alas temppelin harjalta, hän otti käyttöönsä Jeesuksen oman aseen vetoamalla kirjoituksiin ja näytti, että hänkin osasi niitä lukea, jolloin Jeesus vastasi taas Raamatun sanoilla: ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi.”

Tästä opimme kolme ratkaisevaa asiaa: Ensimmäinen on, että tunnemme Raamattumme. Toinen se, että käytämme sitä ja kolmanneksi ettemme kiusaa Herraa Jumalaamme antamalla periksi kiusauksille, vaikka ne tulisivat muodossa: Olisiko Jumala sittenkään sanonut. Jumalan Sana on tärkeä meille, koska esimerkiksi kiusausten merkitys avautuu lukemalla kiusaus-kertomusta koko evankeliumin valossa. Ensin Kiusaaja vaati näyttäviä ihmeitä merkiksi siitä, että Jeesus oli Jumalan Poika, ja vähän myöhemmin fariseukset ja saddukeukset panivat Jeesuksen koetteelle vaatimalla häneltä merkkiä taivaasta.

Mitä Jeesus teki? Hän viittasi Joonan merkkiin ainoana avaimena, joka avaisi hänen elämänsä ja kuolemansa salaisuuden. Voimme myös lukea Isä meidän -rukousta kiusaajakertomuksen valossa: siinä pyydämme kiusauksilta ja koetuksilta varjeltumista ja Jumalan valtakunnan tulemista.

Paaston aika, joka nyt on menossa, on aika, joka nostaa Jeesuksen tietoisuuteemme ohjeeksi taistelussamme kiusauksia vastaan, sillä kiusauskertomus avaa näkökulman koko evankeliumiin. Kun Kiusaaja vei Jeesuksen temppelin harjalle, Jeesus vastasi siihen kiusaukseen menemällä Jerusalemiin ja temppeliin ratsastaen aasilla, valtaa vailla olevana kuninkaana. Hän astui temppeliin ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja muistutti siitä, mikä temppelin pitäisi olla: rukouksen huone.

Kun Jeesus vangittiin, hän käski olla tarttumatta miekkaan ja kieltäytyi enkeliarmeijan avusta ja vetosi sen sijaan kirjoitusten, eli Jumalan tahdon, toteutumiseen. Ristillä, ainoalla kukkulalla, jonka tämä maailma hänelle tarjosi, Hän kieltäytyi astumasta alas sen merkiksi, että on Jumalan Poika, koska Poika oli kuuliainen ristille asti, kärsimyksen loppuun asti.

Kun Paholainen lopuksi vei Jeesuksen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki valtakunnat ja niiden loiston, kävi Jeesus vuorisaarnan vuorella, kirkastusvuorella, Golgatalla ja ylösnousemuksen vuorella ollen koko ajan kuuliainen Isälleen ja Sanalle, joka sanoo: ”Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.  Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.”

Näin meidänkin kuuluu toimia, kun maailma väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, ettei Jeesus ole Hänen poikansa, ettei Hän ole noussut kuolleista, ettei Hän ole sovittanut syntejämme ristillä, vaan että Hän oli ihan tavallinen ihminen, Marian ja Joosefin poika. Kun kuulemme tällaista puhetta, se on Sielunvihollisen puhetta ja niin kuin Jeesus erämaan koetuksissa toisteli Jumalan Sanan ydintotuuksia ja sai niistä aseen, jolla hän torjui kiusaajan koukut, meidänkin kuuluu turvautua samaan Sanaan ja Jumalaan, joka sanoo Hänestä näin: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”

Kalliksi lunastettu seurakunta. Tänään jos koskaan kristikunnan kuuluu kuulla Jeesusta. Tänään jos koskaan kristikunnan kuuluu anteeksiantamuksen antamalla ilolla tunnustaa uskonsa ääneen, että maailma sen todella kuulee ja näkee sen uskovaisten elämässä. Tunnustakaamme siksi nyt yhteen ääneen kristillinen uskomme niin kuin lukemattomat polvet ennen meitä ovat tehneet taivasmatkallaan Jeesuksen lunastamina.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Messu Torreviejassa  20.1.2018

Messumme otsikko kuuluu: Jeesus herättää uskon. Se on totta. Jeesus, eikä yksikään toinen herättää
uskon. Miksi otsikko on niin ehdoton? Siksi, että Raamattu ei anna vaihtoehtoja. Vain Jeesus voi
pelastaa. Vain Jeesus herättää uskon, uskon Häneen ja hänen sovintotyöhönsä. Väite, että Jeesus
herättää uskon on radikaalinen. Radikaalinen ajanhengen näkökulmasta. Se on radikaalinen. Se
kytkee uskon, nimenomaan Jeesukseen. Moni kun uskoo Jumalaan muttei Jeesukseen.
Eikö kirkko voisi madaltaa tätä uskonkynnystä? Ei voi! Ei voi koska Raamattu sanoo selkeästi:
uskokaa Jumalaan ja uskokaa Jeesukseen. (Johannes 14:1.)
Siksi kirkko pitää väitteestään kiinni! Kirkko pitää väitteestään kiinni koska se on Jeesus, eikä me,
joka herättää uskon meissä. Kuinka voidaan väittää tällaista? Eikö ihminen itse päätä uskooko vai
ei? Taas kerran on alistuttava Raamatun toteamuksen alle. Kirjeessään roomalaisille apostoli Paavali
sanoo (10:17) ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta”.
Tätä raamatunkohtaa ei voi kyllin alleviivata. Se sanoo meille nimittäin selkeästi ja tyhjentävästi
mikä saarnan kuuluu olla. Samalla se sanoo myös, yhtä selkeästi ja tyhjentävästi, mitä saarna ei saa
olla. Se määrittelee jokaisen saarnan päämäärän. Se määrittelee myös ulkoiset raamit saarnalle.
Siksi tämä raamatunkohta pitäisi olla kirjoitettuna jokaiseen saarnatuoliin. Miksi? Siksi, että joka
kerta kun pappi menee saarnatuoliin se muistuttaisi häntä siitä, ettei tästä paikasta saa jakaa omia
ajatuksia vaan kirkolle uskottu tehtävä on saarnattava eli uskoa Kristukseen Sanan voimassa. Mutta
eikö se ole yli-inhimillinen vaatimus? Ei ole! Eihän pappi seiso saarnatuolissa omissa vaatteissaan
vaan hänellä on yllään se vaate, jonka kirkko on pukenut Herran palvelijan ylle ja hänet on vihitty ja
siunattu saarnaamaan Pyhää Sanaa Pyhän Hengen voimassa.
Tämä tosiasia on tuotava jatkuvasti esille. Syy on yksinkertainen. Ei ole vaihtoehtoja. Ei ole
vaihtoehtoja sille joka haluaa olla kristitty. Ei ole vaihtoehtoja sille, joka haluaa palvella Herraa
saarnatehtävässä, eikä ole vaihtoehtoja sille, joka haluaa puolustaa kirkon uskoa.
Tämä siksi, että pyhä Jumala, tekee työtä Sanan kautta ja Pyhä Henki armon, Sanan ja Sakramenttien
kautta.
Siksi on niin tärkeätä käydä kirkossa, jumalanpalveluksessa, lukea ja tutkia Raamattua, elää kasteen
siunauksessa ja osallistua Herran Pyhälle Ehtoolliselle.
Kun Jeesus herättää uskon ihmisessä johtaa se toimeliaisuuteen. Kun tarkastelee niitä Uuden
testamentin tapahtumia missä Jeesus tapaa syntisiä ja etsiviä, ahdistuneita ja lohduttomia voi vetää
seitsemän selkeätä johtopäätöstä näistä tilanteista.
Eli:

1. pitää kulkea kohti Jeesusta
2. pitää kuulla mitä Jeesus sanoo
3. pitää olla altis palvelemaan Jeesusta
4. pitää rukoilla Jeesusta
5. pitää ylistää Jeesusta
6. pitää rakastaa Jeesusta
7. pitää kutsua muita Jeesuksen luo

Kun lukee Uutta testamenttia ja ihmisten tapaamisista Jeesuksen kanssa voi selkeästi nähdä tietyn
kuvion? Luther sanoo, että uskon tulee olla jaloissa ja Paavali kirjoittaa kirjeessään efesolaisille
kuudennessa luvussa jakeet 10-17: ”Vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa.
Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei
ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä
hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sen
tähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa
ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon
pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa
ottakaa, uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan
pelastuksen kypärä ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Näin Paavali.
Kristitty liikemies kertoi kerran kollegalleen mitä usko merkitsee hänelle. Tiedäthän sinä, hän aloitti,
menot ja tulot täytyy olla tasapainossa. Kristinusko vaatii koko ajan menoja, jatkuvasti menoja.
Mistä tulot sitten tulevat niin, että ne peittäisivät menot? Hän vastasi itse kysymykseensä vain yhtä
sanaa käyttäen. USKOSTA!
Kunnia Jumalallemme, Isälle, Luojallemme, ja Kristukselle, Pojalle, rakkaalle Herrallemme, niin
Hengelle myös Pyhälle, lohduttajalle hyvälle. Hän täällä meitä opettaa ja vahvistaa, iäiseen riemuun
valmistaa. Aamen. (Virsi 296:4.)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Turistipappi Peter Kankkosen juhlasaarna 6.12.2017 Torreviejan kirkossa Iglesia Inmaculada Concepción

 

      

Kun ihminen aikuistuu on oman identiteetin luominen tärkeää. Siihen kuuluu nimikirjoituksen muokkaaminen. Sen ulkomuoto on jonkinlainen käyntikortti. Sata vuotta sitten Suomi oli sen prosessin edessä, jota voidaan verrata ulkoisen identiteetin luomiseen. Mikä onkaan vapaan maan käyntikortti, ellei sen kansallissymbooli, lippu?

Lippumme alkujuuret ulottuvat 1800-luvun puoleen väliin kun J. L. Runebergin vaimo, Fredrika Runeberg, herätti ajatuksen omasta kansallisesta lipusta. Tämä ehdotus innosti Zacharias Topeliusta määrittelemään Suomen värit, eli tuhansien järvien sinisyys ja Suomen talven valkoisuus.

Tie omaan lippuun oli pitkä. Sinivalkoista ristilippua kannettiin ensimmäisen kerran julkisesti 1905 Turussa järjestetyssä kulkueessa. Tukholman kesäolympialaisten jälkeen 1912 haluttiin entistä enemmän omaa lippua. Koska huolimatta siitä, että jalkapallojoukkueemme pelasi voitokkaasti Venäjää vastaan, salkoon nostettiin Venäjän lippu.

Vaikka siniristilippu tunnettiinkin maassamme, itsenäiseksi valtioksi julistautunut tasavalta omaksui kuitenkin lipukseen punaisen lipun, missä oli keltainen leijona.

Kansallis- ja vapaussodan jälkeen katsottiin, että tarvitaan uusi lippu kansalaissovun aikaansaamiseksi. Nivalan kirkossa toukokuussa 1918 pitämässään puheessa Kyösti Kallio lausui: ”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.”

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin todisti ”talvisodan henki”, että Kallion visio oli käynyt toteen. Silloin kansa seisoi yhtenäisenä toukokuun 29. päivänä 1918 vahvistetun Suomen lipun alla, joka siitä pitäen on ollut suomalaisuuden tunnus kautta Suomen niemen, mutta myös maailmalla kuten YK:n ja suurlähetystöjemme edustalla.

Uudella lipulla haluttiin osoittaa kolmea asiaa. Yksi, mihin suuntaan Suomi haluaa kuulua, kaksi, millaisen vakaumuksen maa haluaa omaksua ja kolme, maan historiallisen taustan esilläpitäminen.

Suomen pyrkimys oli halu kuulua Pohjolaan, Euroopaan. Olihan maamme vuosisatojen aikana ollut osa Ruotsia, josta olemme saaneet sekä kristinuskon että oikeusjärjestelmän ja kansanvallan. Eller som president Sauli Niinistö nyligen uttryckte saken: ”De västeuropeiska värderingarna kom till oss via den svenska kronan och kyrkan.” Suomi halusi lipussaan tuoda sen asian esille, että uusi tasavalta on kristitty sivistysvaltio.

Katsellessamme kansallista symbooliamme, joka tänään, yhdessä Espanjan lipun kanssa, koristaa tätä kirkkoa, muistamme eritoten Suomen kohtalon vuodet vuodesta 1939, kun talvisota syttyi, vuoteen 1944, jolloin rauha solmittiin. Näinä kansan kohtalon vuosina, kun Suomi taisteli olemassaolostaan, siniristilippu valoi sisua yli äärirajojen taistelleen kansamme sydämeen. Siksi lippumme muistuttaa meitä kunniakansalaistemme sankarityöstä tuoden nykyhetkeen kyvyn antaa tuleville polville tietoisuus siitä, miten sotiemme lotat ja veteraanit, sekä kotirintaman väki, urhoollisesti pelastivat isänmaamme. Näin Suomi säästyi Baltian maiden epäinhimillisiltä ja syvästi nöyryyttäviltä kärsimyksiltä.

Juuri nyt kokoonnutaan kotosuomessa kunniakäynneille sankari-haudoille, joissa sankarien hautakivet kertovat heidän uhrauksistaan. Raamatussa, Joosua ja Mooses sanovat: ”Muista muinaisia aikoja. Kysy vanhemmiltasi niin he sinulle kertovat näiden kivien tarinan.” (5 Moos. 32:7; Joos. 4:5-6).

Puolustaessaan vapauttaan siniristilipun alla kansamme osoitti rakkauttaan isänmaalleen ja luottamusta isiemme Jumalalle. Siitä lipussa oleva risti kertoo. Se kertoo Jumalan rakkaudesta. Se kertoo siitä, että Jumala vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä. Siksi Hän uhrasi ainokaisen Poikansa, että katuvainen saisi anteeksiannon Kristukseen turvautuen.

Koska vihollinen oli ei-kristitty valtio, antoi se maamme itsenäisyystaistelulle uskonsodan leiman. Julistihan Mannerheim, että Suomi taistelee ”kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta. Näin kansamme sai maanpuolustuksessa valtavan henkisen yliotteen.

Vaaran vuosina kansamme tiesi, keneltä piti huutaa apua, kenen puoleen piti kääntyä. Sanassaan Herra sanoo: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua” (Psalmi 50:15). Jumala piti lupauksensa. Apu saatiin ja itsenäisyys säilyi.

Joku ehkä ei pidä tällaisista väitteistä, että Jumala muka olisi olemassa ja, että Hän olisi auttanut maatamme sodan vuosina. Vastaan vain yhdellä esimerkillä. Talvisodan alussa onnistui Jalkaväkirykmentti 40 torjumaan vihollisen, kalustoltaan ja tulivoimaltaan ylivoimaisen rykmentin, niin ettei se onnistunut katkaisemaan maatamme kahtia Tornion kohdalla.

Miten se oli ylipäänsä mahdollista? Kuvaan astui nimittäin Hän, joka säätää säät ja ilmat. Hyökkäyksen alkaessa oli suojasää. Tilanne oli lohduton. Puolustajat laittoivat kätensä ristiin ja muutamassa tunnissa pakkanen kiristyi miinus neljäänkymmeneen asteeseen hyydyttäen vihollisen toimintakyvyn! Näin suomalaissotilaille luotiin mahdollisuus pakottaa neuvostoarmeija vetäytymään. Sotilaamme tiesivät, että kunnian tästä voitosta kuului Jumalalle. Siksi he pystyttivät sodan jälkeen muistomerkin Pelkosenniemelle, jonne hakkauttivat sanat: ”Tässä auttoi Herra”. Sanoohan Jeesus päivän evankeliumissa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita”. (Joh. 8:31-36)

Kansamme pysyi uskollisena Sanalle ja sen lupauksille, eikä menettänyt vapauttaan. Me suomalaiset olemme näin kansakuntana ja yksilöinä kunniavelassa Jumalalle. Ja niinkuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan on ikuinen on rakkaudenvelkamme Korkeimmalle ikuinen. ”Rakkauden velka on ikuinen”, lukee Saarijärven Sankaripatsaassa, jonka ympärille on haudattu 267 sankarivainajaa. Vieraillessaan tällä sankarihaudalla eräs ulkomaalainen suurlähettiläs totesi: ”Nyt vasta ymmärrän minkä hinnan Suomi on maksanut itsenäisyydestään.”

Siksi siniristilippumme muistuttaa meitä juuri nyt, että Suomen vapaus, Suomen itsenäisyys ja Suomen itsemääräämisoikeus on kalliisti lunastettu, puolustettu ja pelastettu. Ristiin turvautumalla kansamme sai todella todeta, että anova saa. Niin tulee kansamme aina saamaan, jos rukoillaan apua Häneltä, joka ei vaan osaa auttaa vaan ennen kaikkea haluaa auttaa. Jumala lupaa profeettansa kautta, että kansa joka kulkee rukoillen eteenpäin, on kansa, jota Hän johdattaa ja siunaa.

Sen Uuno Kailas tiesi kirjoittaessaan runonsa Suomalainen rukous. Syksyllä 1939 Kailaksen runo kosketti Taneli Kuusistoa niin voimakkaasti, että hän teki sävelmän sille. Laulu esitettiin ensimmäisen kerran Messuhallissa 25. marraskuuta 1939 pidetyssä suuressa isänmaanjuhlassa. Viisi päivää myöhemmin syttyi talvisota.

Kailaksen runo tehosi syvästi myös hänen ystäväänsä, Eino Salmelaiseen, joka runon luettuaan sanoi Kailakselle: ”Tätä rukousta tullaan vielä lukemaan kirkossakin.” ”Luuletko?” Kailas sanoi kyyneleitten vieriessä hänen poskilleen. Sitä suuri runoilija ei jaksanut uskoa. Vielä vähemmän, että se esitettäisiin tässä juhlajumalanpalveluksessa 2017 Torreviejan kirkossa. Kuoro: Siunaa ja varjele meitä.