Arjen elämyksiä

Lähellä meitä on pieni lihakauppa. Suosittu sellainen. Astuessani kerran liikkeeseen kaksi asiakasta oli maksamassa ostoksensa. Ennen minua oli vielä vuorossa pari 60-vuotiasta herraa. Tarkkana seurasin heidän ostoksiaan. Harvoin olen nähnyt niin seikkaperäräistä syventymistä eri tuotteisiin. Jokaisen makkaran, lihapalan ja kananrinnan kohdalla käytiin vilkasta ja ymmärtääkseni syvää keskustelua. Sekä miesten kesken että myyjän kanssa. Koko ostoprosessi kesti 35 minuuttia.

Kun lihakauppias ojensi viisi muovipussia täynnä laatutavaraa miehet katsoivat toisiaan ja toinen laittoi kätensä toisen olkapäälle Olipa hyvä ostos. Uskallan jopa väittää, että molempien silmät olivat vähän kosteita ja loistivat sellaista tyytyväsyyttä ja iloa, mitä lapset tuntevat kun joululahjat on avattu. 

Jäin ihmettelemään: missä olen nähnyt samanlaiset kasvonilmeet. Heidän kasvonsa suorastaan säteilivät. Vielä ovella he ilmaisivat tyytyväisyytensä kauppiaalle. Missä olen nähnyt tuon ilmiön? Hetken päästä muistin: Naisten kenkäkaupassa!

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Xmas

Pidin kerran joulukirkkoa erään pankin henkilökunnalle. Ajattelin, että puhun pankkiväelle tutusta asiasta. Niinpä nostin esille Paavalin sanat kirjeessään kolossalaisille. Siinä apostoli sanoo, että Kristus on verellään pyyhkinyt pois meitä rasittavan velkakirjan (2:14). Kerroin sitten, että Jeesuksen aikaan velkakirja mitätöitiin vetämällä X:n sen päälle. Viiva vedettiin vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan ja oikeasta yläkulmasta vasempaan alakulmaan. Jouluna syntynyt Jeesus on näin maksanut velkamme ristillä. Kerrottuani miten pankit ovat tarkkoja velkakirjan laatimisessa ja kuinka velanottajan on allekirjoitettava velkakirja osoitin sanani pankkiväelle: Olette varmaan huomanneet miten iloinen asiakas on, kun velka on maksettu eikä sitä ole enää. Siksi meidänkin tulee olla iloisia siitä, että Jumala on antanut meille lahjoista suurimman, kun Jeesus syntyi jouluna tehtävänä mitätöidä velkamme Herralle. Siirryin tästä puhumaan meidänkin maahamme rantautuneesta tavasta käyttää Xmas kokonaisen Christmas-sanan sijaan. Vaikka Xmas-käyttäjät luulevat sulkeneensa Kristuksen (Christ) pois tällä ilmaisulla he päinvastoin julistavat, että ihmisen velka Jumalalle on maksettu Kristuksen ansiosta. Menossa sakaristoon kuulin kuinka joku oli tulossa perässäni. Kenkien ääni kaikui keskiaikaisessa kirkossa. Sisään sakaristoon astui kyseisen pankin naisjohtaja, jonka kasvot olivat yhtä punaiset kuin Petteri Punakuonon kuono! Hän oli tuohtunut tavastani puuttua pankkien tapaan tehdä velkakirjoja ja kuinka tärkeätä on, että velanottaja allekirjoittaa ne. Tajusin, ettei auta selittää kuinka väärin hän oli ymmärtänyt sanani vaan toivotin hänelle Siunattua Joulua. Itse olin kokemusta rikkaampi. Saarnaajan tehtävä on haasteellinen. Jopa jouluna! Minä kun yritin vain noudattaa hyvää neuvoa: Don´t forget the reason for the season! (Älä unohda juhlan syytä.)    

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kasteen rauhoittava vaikutus

Pyhäinpäivän messun jälkeen pysähdyin erään katukahvilan kohdalle. Isokokoisesta TV:stä tuli Allsvenskanin kultaottelu. Sanoin ruotsiksi parille miehille: "On jännittävä ottelu!" "Kyllä," vastasi toinen ja kysyi: "Oletko pappi tuossa Inmaculada-kirkossa?" "Tulen sieltä, mutta toimin suomalaisten pappina."

Sitten mies osoitti pöytänaapuriaan ja kysyi: "Voisitko kastaa hänet?" "Miksi kysyt?" "Koska hän on niin levoton, ei voi istua sekuntiakaan hiljaa ja käsivarret ovat aina ilmassa!" "Uskot siis, että jos suomalainen luterilainen pappi kastaa hänet, hän muuttuu päinvastaiseksi?"  "Uskon!"

Vaihdettuamme pari sanaa lisää jatkoin matkaani. Illalla vasta juolahti mieleeni mitä minun olisi pitänyt sanoa heille. Kerran kun kysyin kastettavan nimen, vanhemmat ilmoittivat: "Emil". Leikkimielisesti sanoin: "Kyllähän te tunnette Vaahteramäen Emilin?" "Kyllä, mutta nimi pysyy!"

Kolme vuotta myöhemmin kävin taas heillä. Emil oli saanut pikkusiskon. Äiti avasi minulle ja sanoi: "Olen ajatellut sinua, ellei viikoittain, niin ainakin kuukausittain." "Miksi?"  "Meidän olisi pitänyt kuunnella sinua, kun Emil kastettiin. Hän on aivan mahdoton. Voimani eivät enää riitä hänen peräänkatsomiseensa!" 

Tapaus Emil osoittaa siis, ettei se auta eikä rauhoita, vaikka suomalainen luterilainen pappi toimii kastajana. 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

Suomenhevonen talvisodassa

Turistipappi Peter Kankkosen juhlapuhe Suomenhevonen talvisodassa Suomen 102. itsenäisyyspäivän juhlassa Torreviejassa 6.12.2019

Itsenäisen Suomen vapaat kansalaiset.  

Viikko sitten oli kulunut 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Kun sota loppui 105 päivää sen alkamisesta, talvisodan ihme oli tosiasia. Isänmaa oli pelastettu!

Miten mahdoton oli mahdollista? Vihollisia oli 180 miljoonaa, suomalaisia oli siitä kaksi prosenttia eli 3,5 miljoonaa.  Hyökkääjän mahtavaa asevoimaa tuki valtava ja omavarainen sotatarviketeollisuus. Panssarien ja tykistön loppumisesta ei ollut pelkoa. Ilmaherruus oli murskaava. Rajalla oli 450 000 miestä, 2500 panssariajoneuvoa ja 2500 tykkiä. Sodan alkaessa Kreml ilmoitti, että muutamassa päivässä sen armeija marssii Helsingissä. Näin ei käynyt. Moskova ei tiennyt, että Suomella oli salainen ase.

Sodan alkaessa Suomen miesvahvuus oli 275 000. Osalle riitti vain leijonavyö ja kokardi. Vaatetus oli suorastaan ala-arvoinen. Sotilaat eivät olisivat tulleet toimeen ilman kotoa saatuja asusteita. Puute panssareista ja tykistä oli huutava. Suomen armeijalla oli 748 tykkiä. Niistä 315 oli vuodelta 1877. Ne olivat jäykkälavettisia ja hankalasti käsiteltäviä. Tykkejä ei edes riittänyt kaikille. Yhdeksäs divisioona jäi kokonaan ilman.

Lisäksi tykkien kantama oli lyhyt, mikä vaikeutti patteristojen tulen keskittämistä ja esti selvästi pidemmälle ampuvan venäläistykistön häirinnän lähes kokonaan.

Tykistön suurin ongelma oli kuitenkin karmaiseva ammuspula. Sillä oli yhteensä 280 000 laukausta kun vihollinen ampui yhtenä taistelupäivänä 230 000 kranaattia. Pakkasen takia osa tykistömme ammuksista eivät toimineet kunnolla.

Tästä huolimatta suomalaiset tykkimiehet onnistuivat pysäyttämään hyökkäävät vihollismassat. He olivat nimittäin taidollisesti ja taktisesti vihollista edellä. Kenraali Vilho Nenonen, maamme tykistöaselajin isäksi sanottu, oli kehittänyt maailman parasta ampumatekniikkaa. 

Ilmavoimien kohdalla tilanne oli suorastaan surkea. Muutama lentokuntoinen hävittäjäkone oli lähinnä museotavaraa. Armeijan varustus oli siis todella heikko.

Eipä ihme, että muu maailma, joka ihasteli ja ihmetteli pienen Suomen uljasta vastarintaa idän jättiläistä vastaan, puhui Daavidin taistelusta Goljatia vastaan. Olihan Suomi talvisodassa altavastaaja kaikilla määrällisillä mittareilla mitattuna.

Miten Suomi onnistui torjumaan ylivoimaisen hyökkääjän aggression pitkin koko  itärajaa, jonka pituus on 1500 kilometriä Maamme puolustustaistelussa oli etuna kylmä talvi, harva tiestö ja pimeys. Raatteen taisteluissa päivänvaloa oli vain muutaman tunnin. Ratkaisevin asia oli kuitenkin suomalaisten joukkojen liikkuvuus. Se loi suurta pelkoa vihollisen joukoissa. Syy siihen oli maamme salainen ase nimeltä: SUOMENHEVONEN!

Kiitos suomenhevosen, joukkomme pääsivät hyödyntämään maastokelpoisuuttaan ja liikkuvuuttaan. Joukkojen nopean siirtyminen mahdollisti nimenomaan hevonen.

Suksilla olevia sotilaita saatiin nopeasti sinne, missä heitä tarvittiin. Tietön korpi ei ollut talvisissa olosuhteissakaan esteenä. Hevonen kulki reen, kärryjen ja purilaan edessä.

Hyvät naiset ja herrat; talvisodan alkaessa maamme moottoriajoneuvokanta oli 60 000 ajoneuvoa. Puolet henkilöautoja ja puolet kuorma-autoja. Armeijalla oli 95 henkilöautoa, 85 erikoisautoa ja ainoastaan 134 kuorma-autoa. Tilanne oli synkkä muttei toivoton.

Ministeri Max Jakobson toteaa osuvasti, kirjassaan Tilinpäätös, että sen aikaisen Suomen ”käyttövoimana olivat hevonen ja puu”. Hevonen oli todellinen käyttövoima. Niitä oli 400 000! Toinen, yhtä ratkaiseva tekijä oli, että rintamalle riitti asiansa osaavia hevosmiehiä.

Sotatalven ankarissa olosuhteissa, yli 40 asteen pakkasessa, kansallishevosen monipuolisuus teki suomenhevosesta ihanteellisen sotahevosen. Se oli tottunut maa- ja metsätalouden raskaisiin vetotehtäviin. Nimenomaan talvisodassa se osoitti selvää selvimmin, että sopii kaikkiin hevosen käyttötarkoituksiin myös sodassa!  

Kevytrakenteinen suomenhevonen oli ahkera, voimakas, sopeutuva ja isännälleen kaikkensa antava. Siksi se oli ratkaisevassa asemassa etulinjalla ja korpisodassa sen luotettavuuden, nopeuden, voimakkuuden, kestävyyden, pelottomuuden ja sisukkuuden ansiosta.

Suomi ei olisi tultu toimeen ilman suomenhevostaan, joka on ainoa täysin Suomessa kehitetty hevosrotu. Sen määrätietoinen jalostustyö käynnistyi 1907. Tavoite oli monipuolinen työhevonen, joka jaksaa raskaissa pelto- ja tukkitöissä. 

Talvisodan kynnyksellä armeija, jolla ennestään oli 4 700 hevosta, pakko-otti 72 000 sotakelpoista hevosta tarpeisiinsa 1922 säädetyn ja vuonna 1939 uusitun lain mukaan. Hevosottolautakunnat ratkaisivat hevosen kelpoisuuden sotatoimiin. Sotaan otettiin yleensä vain ruunia ja tammoja. Parhaimmat siitosoriit ja tammat jätettiin kotiin turvaamaan omaksi roduksi muodostuneen suomenhevosen jatkuvuuden.

Voidaan sanoa, että kun Suomi joutui talvisotaan, maa lähetti varsinaisen talonpoikaisarmeijan maata puolustamaan.  Kymmenesosa miesvahvuudesta oli hevos-miehiä ja kaikki, mitä rintamalla ammuttiin, syötiin ja muuten kulutettiin, kulki hevosvetoisesti.

Näin talvisodasta tuli hevosvetoinen sota ja sen ansiosta joukoillamme oli erittäin hyvä liikkuvuus ja eritoten haasteellisessa maastossa. Se oli iso etu vastustajan paljon heikompaan maastoliikkuvuuteen nähden.

Hevonen oli moottoriajoneuvoa huomattavasti varmempi vetäjä. Arktisessa kylmyydessä se pysyi liikkuvana - päinvastoin kuin vihollisen moottorikalusto, joka aina välillä jäähtyi. Suomenhevonen pystyi myös helposti poikkeamaan tarvittaessa uralta sivuun jäämättä kiinni lumeen. Sen kulkua eivät estäneet vaikeakulkuisetkaan maastot.

Sodassa ansioitunut jalkaväenkenraali Adolf Ehnrooth, joka itse oli henkeen ja vereen vankkumaton hevosmies, on lausunut: ”Oli … onni, että Suomen armeija turvautui hevosiin. Se varmisti huollon ja antoi meille mahdollisuudet toimia valta- ja kylätiestön ulkopuolella.”

Sotaan yllättävän hyvin tottuneet hevoset takasivat siis armeijan liikkuvuuden talvisodassa, vaikka hevonen on alkuaan pakeneva saaliseläin. Millään moottoriajoneuvolla ei voitu korvata hevosta maastossa, sillä juuri maastoliikkuvuudessa hevonen oli ylivoimainen.

Hevosia käytettiin kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden, haavoittuneiden, kaatuneiden ja raskas-aseyksiköissä aseiden kuljettamiseen sekä ratsulähettitehtävissä. Suuri osa hevosista hoiti myös rehukuljetuksen.

Kenttätykistössä hevoset vetivät tykkejä yhtä raskasta patteristoa lukuun ottamatta. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin 8 vetohevosta joskus jopa 12. Kevyempää tykkiä veti kaksi hevosparia, kärkipari ja tankopari. Ratsastaja ohjasti paria vasemmanpuoleisen etuhevosen selästä. Tehtävä oli vaativa ja siihen pystyi vain paljon hevoskemusta omaava maatalouspoika. Hänen piti silmänräpäyksessä päättää, missä kohdassa voi mennä suojautumaan mastoon, kun viholliskone oli lähettyvillä. Tiellä hänen piti arvioida, millaisella vauhdilla hevoset jaksavat vetää raskasta ja ilman jarruja olevaa tykkiä jyrkkää mäkeä pitkin. Jos yksikin hevonen olisi kompastunut tykki olisi vetänyt kaikki hevoset nurin.    

Talvisodan alussa käytettiin kärryjä, mutta lumipeitteen kasvaessa siirryttiin rekien käyttöön. Ettei ääntä kuuluisi, reen ja aisan kytkimiä pehmustettiin polkupyörän sisäkumilla.

Arvoisat kuulijat; rintamahevosista pidettiin niin hyvää huolta kuin talvisodan olosuhteissa oli mahdollista. Saksalaiset, ruotsalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset lausuivat sodan aikana Suomessa käydessään kunnioituksensa siitä, kuinka hyvin Suomessa kohdeltiin, hoidettiin ja arvostettiin hevosta, ainutlaatuista sotahevosta. Se kesti kylmyyttä, se tuli vähällä rehulla toimeen, oli hyväntahtoinen ja sitä voitiin hyödyntää monipuolisesti.

Hevosille tehtiin korsu, vaikka se ei ollut pakollista. Heinää haettiin ladosta ”ei kenenkään maalta” kilometrien päästä jopa oma henki vaarantaen. Eräs tunnollinen ja perheetön muonakuski ei malttanut edes lähteä lomalle, kun oli niin huolissaan hevosensa hyvinvoinnista. 

Talvisodan aikana hevosten ruokinta oli haasteellinen, koska hevosia ei voitu päästää laitumelle tai metsään syömään. Juomavedestä sen sijaan ei ollut pulaa. Sitä saatiin lumesta sulattamalla. Talvisodan aikana normaali hevoselle annettava rehumäärä oli 4 kiloa heinää ja saman verran kauraa ja olkea.

Hevosille tehtiin, kuten jo mainitsin, korsutallit, mikäli oltiin paikallaan pitemmän aikaa. Liikkeellä ollessa hevosille riitti paikka puiden alle. Hyökkäysvaiheessa hevoset jouduttiin sitomaan puihin tai niiden väliin pingotettuun köyteen lähekkäin samalla lämmittämään toisiaan. Voitiin kaivaa myös potero. Se katettiin havuilla, jotta hevoset saatiin näkö- ja sirpalesuojaan.  Kovilla pakkasilla ne joutuivat liikkumaan jopa 30-40 km päivässä. Koska hevoset joutuivat viettämään yönsä taivasalla, niiden selkiin laitettiin peittomaiset kankaat ja loimet, jotka kestivät kovassakin tuulessa. Miehet vartioivat, että ne pysyivät päällä. Hevosia oli myös pakko kävelyttää ja hieroa olkitupoilla, jotta ne selvisivät hengissä.

Hevoset olivat onneksi talvikarvapeitteessä rintamalle tulleessaan. Koska ne olivat paksussa karvassa, niiden energia- ja proteiinitarve nousi. Oli onni, että tämä prosessi oli alkanut jo kotioloissa.

Vaikka paksusta talvikarvasta oli hyötyä, siitä oli myös haittaa. Rasitus ja paksu karvoitus lisäsivät hevosen hikoilua, joten kylmässä ilmassa märkä turkis jäähtyi. Se on erittäin haasteellista. Jo miinus viidettätoista pakkasastetta pidetään kriittisenä lämpötilana hevoselle. Tuuli ja lumisade nostavat herkästi riskirajaa.

Onneksi tämä ei koske suomenhevosta, joka koko elinikänsä aikana on sopeutunut kylmiin ilmasto-olosuhteisiin omaksuen näin kylmänkestävyyden. Se ominaisuus oli todella tarpeen talvisodassa.   

Oli myös tilanteita, ettei ollut hevosille ruokaa. Tällöin suomalainen sotilas antoi hevoselleen osan omista leipäannoksistaan.

Toinen ja vaikea haaste oli hevosten virtsaaminen. Monen oriin kohtalo oli, että kovassa pakkasessa siitin paleltui ja se jouduttiin amputoimaan. Ruunien kohdalla tilanne oli haastavampi. Kiitos nokkelan ratkaisun ne voitiin pelastaa.  Välillisesti myös ihmishenkiä. Hevosen virtsaputki neulottiin yksinkertaisesti suojaan hännän alle ja tämä "innovaatio" oli yksi todistus suomalaisten keksiläisyydestä. 

Kunnioitetut naiset; kiitos 1936 aloitetun lottien eläinlääkintäkoulutuksen rintamalla työskenteli sodan aikana monta sataa vapaaehtoista eläinlääkintälottaa. ”Konilotat” olivat ylpeitä nimityksestään. He kunnostautuivat sairastuneiden ja haavoittuneiden hevosten huoltajina. Useimmat heistä palvelivat sotatoimialueella kenttähevossairaaloissa eritoten leikkausavustajina.

Haavoittuneiden ja sairastuneiden hevosten hoito oli silti liian harvoissa käsissä. Talvisodan syttyessä maassa oli vain 250 koulutettua eläinlääkäriä, joista parisataa sai määräyksen asepalvelukseen. Mainittakoon, että eläinlääkintäkorkeakoulu perustettiin Suomeen vasta 1945. Siksi kotirintama joutui kärsimään armottomasta eläinlääkäripulasta. Kotiin jääneistä eläinlääkäreistä monet olivat vanhoja ja sairaalloisia.

Jokaisessa rykmentissä oli hevostensidontapaikka, jossa annettiin ensiapua. Siitä eteenpäin hevosia kuljetettiin sairastalliin. Pitkäaikaisempaa hoitoa tai vaikeasti sairastuneita hevosia hoidettiin kenttäsairaaloissa.

Merkittävä syy haavoittuneiden korkeaan lukuun oli, että useimmat hevoset oli sijoitettu etulinjalle, missä he joutuivat vihollistulituksen kohteiksi. Tämä koski eritoten tykkejä vetäneitä hevosia, jotka eivät päässeet maastoutumaan kovin helposti raskaan kuormansa vuoksi. 

Haavoittunutta hevosta ei lopetettu vaan hoidettiin niin hyvin kuin oli mahdollista. Hevosen omistaja ei ollut valtio vaan yksityinen kansalainen, jolta se oli pakko-otettu sotaan.

Hevosen mahdollisten vammojen ja sairauksien ennaltaehkäisemisestä vastasi ensisijaisesti ajomies. Vastuu oli suuri. Sodassa olivat aivan ratkaisevia tekijöitä hevosen ohjattavuus ja syöminen. Hevosen suusta oli siksi pidettävä hyvää huolta.

Hammashuoltoon kuului säännöllinen raspaus. Hevosella on 36–44 hammasta. Rintamalla oli hevoshampaita yli 3 miljoonaa. Raspatessa epätasaisuudet poistetaan ja mitä nopeammin niihin puututaan, sitä paremmin hampaat kestävät.

Kavioitakin piti hoitaa suurella huolella. Ne oli puhdistettava päivittäin. Samalla tarkistettiin kavioiden kunto ja kenkien kiinnitys. Jottei hevonen liukastuisi jääkelillä, kenkiin kierrettiin hokkia. Lumen paakkuuntumista kavioihin estivät puolestaan tilsakumit hevosenkenissä. Kavioista oli pidettävä hyvää huolta senkin takia, että kavion kasvaminen liian pitkäksi aiheutti hevoselle suurta kipua ja jopa jalan asentovirheitä, jotka puolestaan aiheuttivat vammoja jänteille ja nivelille.

Kun hevosen kengityksessä poistetaan vanhat kengät, vuollaan kaviot ja laitetaan uudet kengät paikoilleen. Tässä työssä oli satoja koulutettuja kengittäjiä mukana. Heiltä työ ei loppunut. Jos lasketaan, että rintamalla oli 70 000 hevosta, kavioita oli yli 300 000 tuhatta. Kovan kulutuksen takia hevonen oli kengitettävä vähintään kerran kuukaudessa eli talvisodan aikana melkein miljoona kertaa. 

Arvoisat suomalaiset; hevonen oppi nopeasti, miten sen tulisi toimia sodassa.  Kun hevonen kuuli viholliskoneen äänen, se meni avonaiselta maantieltä nopeasti metsään suojaan. Kerrotaan, että jopa kuuro hevonen pystyi aistimaan tulevan ammuskelun. 

Kiitos erinomaisen pimeänäkönsä hevonen oli rauhallinen pimeillä huoltoteillä. Monesti sodan aikana tuli osoitetuksi, että työhevoseksi jalostettu ja koulutettu hevonen oli kovinkin älykäs. Eräs huoltohevonen tiesi esimerkiksi valtion hevoselle kuuluvan suurimman sallitun kuorman painon kymmenen kilon tarkkuudella. Kuormauksen jälkeen se kokeili kuorman painoa nojailemalla aisoihin. Jos kuorma ylitti sallitun painon, eli 250 kg, kävi se istumaan aisojen väliin. Kun se totesi, ettei kuorma ylittänyt normeja, veti se kuorman kiltisti.  

Hevosen herkät aistit pelastivat ihmishenkiä sodassa. Valpas asento, korvien höristäminen, jännittynyt olemus ja hermostunut liikehdintä varoittivat hevosmiestä tulevasta vaarasta. Eräs hevosmies sanoi hevosen olevan kuin tutka.

Osaavan ja tutun ajurin ohjastamana hevonen uskalsi vaikeisiinkin paikkoihin, esimerkiksi metsässä umpihangessa läpi ryteikköjen. Hevonen luotti tutun ohjastajan kykyyn arvioida tilanteet.

Oleellista hevosen kanssa työskennellessä kuitenkin oli, että sitä ohjastava hallitsi hermonsa ja mielensä. Hevonen pystyy nimittäin aavistamaan suitsissa olevan mielentilan. Jos ajomies on hermostunut, sitä on myös hevonen ja päinvastoin. Kun hevonen luottaa ihmiseen, se osaa olla hiljaa. Hevonen ei pillastunut, vaikka tykin ammukset vierelle osuivatkin.

Muitten hevosten tapaan eräs Pruuni-niminen ruuna osasi vaistoa mihin ammus tulee. Se oli pysähtynyt yhtäkkiä kesken huoltoajon suostumatta ottamaan askeltakaan. Pian kranaatti iski paikkaan, missä ajuri ja hevonen olisivat olleet, ellei hevonen olisi pysähtynyt.

Hevonen tiesi myös, kiitos erinomaisen kuulonsa, minkä pensaan takana vihollinen piileksii. Eräs hevonen pelasti ajurinsa pinkaisemalla täydessä laukassa vihollisen luotisateen ulottumattomiin.

Kerran kaksi sotilasta olivat viemässä iltayöstä postia etulinjaan. Toinen ohjasti ja toinen oli ampumavalmiina. Hevonen käveli reippaasti talvitietä pitkin, kunnes se pysähtyi. Se käänteli korviaan eteen ja sivulle kuullakseen jotain yön hiljaisuudessa ja säntäsi laukkaan silmänräpäyksessä. Samaan aikaan vihollinen juoksi tielle pensaikosta, mutta laukaukset tulivat liian myöhään. Hevonen oli lennossa ehtinyt tarpeeksi kauas pois.

Kun toinen hevonen tuli hakkuuaukealle, sen korvat rupesivat heilumaan ja ilman kehotusta se otti hirmulaukan. Se lennätti hevosmiehen selälleen kärryihin, ja samalla olivat kranaatinheitin ammukset jo putoilleet aukealle. Kun aukea oli ylitetty, otti hevonen entisen rauhallisen tahtinsa ja ajomieskin kömpi ylös istuimelleen tuumien, että ”onpas tuo hevonenkin tällä jotain oppinut”.

Eräs sotilas on kertonut, miten hevonen pelasti hänet varmasta kuolemasta. Kovassa eturintamataistelussa hän oli haavoittunut vakavasti. Koska muiden piti jää taistelupaikalle, hänet laitettiin hevosen rekeen. Suitset sidottiin kiinni aisaan ja taputus takapuolelle käskyllä viedä haavoittuneen joukkosidontapaikalle. Matka oli pitkä ja meni jäähtyneen suon yli. Keskellä sitä ilmestyi vihollisen maataistelukone kuusen latvoja hipoen. Haavoittunut sotilas oli varma, että nyt koittaa lähdön hetki. Mutta kuinka kävikään. Huomattuaan koneen hevonen kääntyi pois reitiltä ja meni kiitolaukkaa lähimpään metsään pysähtyen kovin hengästyneenä korkean kuusen alla.

Samanaikaisesti vihollislentäjä oli kaartanut koneellaan päästäkseen paremmin apumaan. Koska hän ei pystynyt näkemään valjakkoa, lentäjä luovutti. Kun koneen ääntä ei enää kuultu, jatkoi hevonen matkaansa ja sotilas jäi henkiin.

Varsinkin huoltohevoset oppivat nopeasti reitin, jota pitkin kuljettiin päivittäin etulinjalla. Jos ohjastajalle tapahtui jotain, osasi hevonen omin neuvoineen kulkea reitin yksinkin. Kun erästä muonamiestä ammuttiin reiteen ja olkapäähän ja hevosta säkään, hevonen laukkasi takaisin huoltojoukkoihin pelastaen näin sekä itsensä että ajurinsa, joka oli jo tajuton verenhukasta. 

Toinen kertomus kuvaa ammuksia kuljettanutta valjakkoa, jonka viereen iskeytyi vihollisen ammus. Kun mies tuli tajuihinsa, hän näki hevosensa nousevan ylös iso haava vatsassaan ja suolten pursuavan siitä ulos. Joku oli jo ampumassa hevosen, kun huomasi, että haavoittuneet oli kuljetettava pois. Vaikka matkaa sidontapaikalle oli useita kilometrejä metsäpolkua pitkin, tämä urhea hevonen jaksoi perille asti pelastaen näin haavoittuneet kuolemasta. Hevosta sen sijaan ei voitu pelastaa.

Arvoisat kuulijat; kun ihminen kokee psyykkisen trauman, hän tarvitsee apua. Sodassa apua saatiin hevoselta, joka osoittautui olevansa enemmän kuin eläin.

Koska hevonen osaa kuulla, traumasoitu sotilas sai purkaa huolensa sille. Ennen kaikkea hän sai kokea fyysisen lämmön, läheisyyden sekä empatiaa, minkä juuri hevonen pystyy antamaan ahdistuneelle taistelutoverille. Siksi miehet kävivät illalla sanomassa hyvät yöt hevosilleen. Varsinkin oman hoitohevosen menetys oli kova isku hevosmiehille.

Hevosista pidettiin rintamalla mahdollisimman hyvää huolta. Hevosia pidettiin sodan sijaiskärsijöinä. Suomalainen sotilas tunsi hevosta kohtaan suoranaista aseveljeyttä. Niitten välille syntyi pyhää sidettä. Hevosta ei jätetty yksin. Sotamiehen ja hänen hoitohevosensa kiintymyksestä kertoo jotakin se, että hevosia autettiin oman hengen uhalla tulituksenkin keskellä.

Yhdistävä side oli myös sotilaan ja hevosen talvipukeutuminen: molemmat käyttivät valkoisia lumipukuja. Hevosella oli myös pään peittävä huppu, jossa oli reiät silmiä ja korvia varten. 

Rakkaat isänmaaystävät; kun talvisota oli ohi, koettiin tärkeäksi, että rintamahevoset ehtisivät kotiin ennen toukotöiden alkamista. Kesäkuun alussa hevosia olikin kotiutettu 40 000. Sodassa mukana olleista joka kymmenes eli 7 000 hevosta jäi kuitenkin palaamatta omistajilleen. Niistä 4 000 oli kaatunut vihollisen tulesta. Tappioiden suuruuteen vaikuttivat etulinjan tykistötuli, lentopommitukset sekä tulitus avoimilla alueilla liikkuneita kolonnia vastaan.

Juuri tykistöhevoset olivat alttiimpia tappioille. Ne olivat neljän viiva kahdentoista hevosen valjakkoina tykkien edessä helppo maalitaulu ilmakeskityksille.  Kotiin palautettavista hevosista liki 35 000 olivat haavoittunut tai sairastanut. 

Ennen sotaan lähtöä hevoset oli merkitty joko karvaan tai kavioon nelinumeroisella tunnuksella. Siitä kävi ilmi ottoalue ja hevosen omistaja. Rintamalta hevoset vietiin junalla kotiseudun lähiasemalle, mistä kotiväki kävi hakemassa omansa. 

Teuvalaisen Eino Laurilan 6-vuotias ruuna Jalo kuului talvisotaan osallistuneisiin ottohevosiin. Sodan aikana perhe sai suruviestin rintamalta.  Jalo oli eräänä päivänä levon ajaksi kiinnitettynä puuhun ilman valjaita. Kun kaistalle osui raju keskitys seurasi kaoottinen tilanne, joka saattoi ruunan pakokauhun valtaan. Jalo riuhtaisi itsensä irti ja lähti luotisateessa juoksemaan vihollisen puolelle.

Tämän rytäkän jälkeen pidettiin varmana, ettei Jalo ole voinut selviytyä hengissä. Perheelle toimitettiin virallinen suruviesti Jalon kaatumisesta. Reki ja valjaat palautettiin muistoksi Jalosta.

Laurila jätti sen takia anomuksen, että saisi hevosen korvauksena sotasaaliina venäläisiltä saaduista yli 3 000 hevosesta. Huhtikuussa 1940 tuli myöntävän vastauksen ja ilmoitus, että hänen tuleva hevosensa saapuisi muiden hevosten kanssa Teuvan asemalle.

Kun juna saapui, eläimet purettiin junasta ja kiinnitettiin aseman pihassa puomiin. Kun Jalo tunnisti tutun paikan se repisi itsensä irti puomista ja juoksi reilun kilometrin pituisen matkan tuttuun paikkaan, josta Eino Laurila kuuli hirnuntaa. Uteliaisuudesta hän meni sinne katsomaan.

Siellä oli hevonen ilman minkäänlaista saattajaa.  Ja mikä yllätys, se oli Jalo! Laurilan silmäterä oli sittenkin selvinnyt hengissä tulimyrskystä. Että juuri Jalo osoitettiin Teuvalle, oli kyllä suurempien voimien ansiota.  

Toinen kotiin toimitetuista hevosista tuli kauniina kesäkuun päivänä 1940 junalla Seinäjoelta Ylistaroon. Yhtäkkiä hevonen pisti päänsä rintalaudan yli ja kaulaansa venyttäen katseli radan läheisyydessä olevaa taloa yrittäen tehdä ulospääsyä. Juna jatkoi kuitenkin matkaansa ja kyynelvirrat noruivat sen silmistä. - Kyllä. Hevonen voi itkeä!

Kyynelöinyt hevonen seisoi asemalla kiinnitettynä, kun vanhanpuoleinen mies lähestyi sitä pyörällä. Huomattuaan miehen iloinen hirnunta kajahti sen suusta. Isännän ja hevosen kohtaaminen oli liikuttava näky. Hyväilyt olivat molemman puoleisia ja helliä. Tiedusteluun, oliko koti sielläpäin, mistä juna tuli, vastaus oli myönteinen.

Muitakin hevosiin liittyviä sankaritarinoita on eri puolilta Suomea.

Monille kotiin palautetuista hevosille sota oli aiheuttanut henkisiä traumoja. Sopeutuminen normaalioloihin oli vaikeata. Osa vauhkoontui kokonaan ja ne jouduttiin lopettamaan. Muutamat vaipuivat avuttomuuden tilaan eivätkä reagoineet ympärillä oleviin tapahtumiin.  

Kotiin palaneet hevoset saattoivat pelätä valkopukuisia ihmisiä tai lentokoneen ääntä. Eräs eteläsuomalainen maanviljelijä valitti, että sodasta kotiutunut hevonen paiskautui valjaineen päivineen maahan kahdesti päivässä Helsingin-Tukholman lentokoneen kuullessaan.

Kun lentokone pääsi hevosen silmiin tai korviin pyrki se ilmasuojaan. Oli sitten perässä aura tai kärryt. Siinä sattui joskus vakaviakin tilanteita. Tämä jatkui pitkään rauhankin jälkeen. Hevoselle kun ei ole mahdollista selvittää, että sota on ohi.

Moni hevosmies esimerkiksi Kokkolan seudulla yllättyi 15 vuotta sodan jälkeen, miten syvälle sota oli hänen hevosensa aivoihin lukkiuttunut. Se meni pakonomaisesti piiloon, kun ensimmäiset lentokoneet saapuivat Kokkolan ja Pietarsaaren kentälle 1960.

Monille meille tuttu, Sääminkistä kotoisin oleva lääkintäneuvos Veikko Mikkonen, on kirjoittanut kotitalonsa Pekka-ruunasta, joka sai käskyn talvisotaan. Pekka oli metsätöissä tottunut kaatuvien puiden ryskeeseen. Siksi sillä oli ja pysyi hyvät hermot talvisodan tykistökeskityksissä. Pekan tullessa sodasta Veikon Mikko veli haki ruunan kotiin ratsain. Naapurin kohdalla, kodin jo näkyessä mäen päällä, tuli ensimmäinen hörähdys. Kotimatka jatkui, hörisen ja hirnahtaen. 

Arvoisa juhlayleisö; vielä tänään puhutaan talvisodan hengestä. Talvisodan henki osoitti, että kun pieni kansa puhaltaa yhtenäisenä yhteen hiileen se voi selviytyä ylivoimasta vihollista vastaan taistellessaan.

Toinen talvisodan jälkeen syntynyt sanonta kuuluu ”kaveria ei jätetä.” - Se koski myös nelijalkaisia. Tästä esimerkki Impilahdelta. 

Tammikuussa 1940 sotilaspappi Elias Simojoki kuuli haavoittuneen hevosen huutavan kuolemantuskissaan. Hän palasi jäälle jääneelle hevoselle lopettamaan sen kivut. Poistuessaan vihollisen luoti osui hänen päähänsä. Hän koki sankarikuoleman ja hänet haudattiin vuonna 1937 palaneen Kiuruveden kirkon kivijalan sisään siihen kohtaan missä saarnatuoli oli ollut.

Kunnioitetut naiset ja herrat; rintamalta kotiin palautetuille hevosille kesä 1940 oli nautinnollista aikaa. Siitä kertoo Timo Kososen sanoittama ja säveltämä laulu Vikke-Vili. Matti Rajakangas esittää meille nyt tämän laulun. (Laulu)

Kotioloista hevoset ehtivät nauttia vain vuoden. Kesäkuussa 1941 syttyneessä jatkosodassa tarvittiin vielä 40 000 hevosta. Näistä kuoli 14 500.

Sodassa palvelleen suomenhevosen kunniaksi paljastettiin muistopatsas Seinäjoelle vuonna 1997 osoituksena siitä, millaisessa kiitollisuuden velassa maamme on kansallishevoselleen. Vuodesta 2007 maassamme on vietetty valtakunnallista suomenhevosen päivää syyskuun yhdeksäntenä päivänä.

Sotiemme ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim, joka itse oli hevosmies, antoi talvisodan päätettyä päiväkäskyn, josta lainaan yhden kohdan. Siihen olen sotilaat-sanan tilalle laittanut sanan suomenhevoset. Korjauksen jälkeen kohta kuuluu näin:

”Suomen kunniakkaan armeijan suomenhevoset! Teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä. Kun tämän sodan historiaa kerran laaditaan, tulee maailma tuntemaan teidän työnne!”

Rakas juhlaväki; koska suomenhevosen merkitystä itsenäisyyden puolustamisessa ei käy kiistäminen osoittakaamme kiitostamme kansallishevostamme kohtaan, sen ratkaisevasta panoksesta isänmaamme puolustustaistelussa, nousemalla ylös Finlandia hymnin soidessa sotasankariemme kunniaksi.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pappia ei tunnista passikuvasta

Huulet yhteen! Katse alas! Olen ottamassa passikuvaa Kokkolassa. Olen hämmästynyt. Miksi pitää olla vakava passikuvassa? Viranomaiset vaativat sanoo valokuuvaja. Perillä Costa Blancalla naamani ei todellakaan vastannut passikuvaani. Olin iloinen ja leveä hymy oli huulillani. Ei siksi, että olin tullut vieraaseen maahan vaan olin päässyt pois Suomesta! Pois pimeydestä, ankarasta talvesta, liukkaasta kelistä ja niin edelleen. Tämän vuoden tammikuussa tein pikavisiitin Suomeen. Neljä talvea putkeen etelän lämmössä oli takana. Saavuin iltapäivällä Kokkolaan. Vaikka tulin kotikaupunkiini iski ”masennus”. Siihen tarvitaan todella paljon. Masennuin koska oli jo pimeätä. Sen lisäksi oli tosi kylmää ja liukasta. Sanonta surkeuksien surkeus tuli eläväksi. Muutaman päivän jälkeen olin taas Torreviejassa. Ilma oli sekä raikas että lämmin ja parasta kaikesta valo kesti melkein kaksitoista tuntia!

Kysyin kerran miesten juttutuvassa: Mikä saa teidät tulemaan yhä uudelleen ja uudelleen tänne Espanjaan? Kaikilla oli yksi yhteinen syy: VALO! Valo vetää. Ymmärrän heitä täysin. Se, että on valoa pitkin päivää, on nimenomanomaan meille suomalaisille jotain ihanaa.  Kohtalommehan on asua maassa missä aurinko kohtelee meitä talvisin tosi huonosti. Eipä ihme, että varttuneet suomalaiset hakeutuvat yhä enenevässä määrin Espanjaan ja myös lapsiperheet ja keski-ikäiset tulevat entistä enemmän perässä. Näitäkin kirkko haluaa palvella.

Costa Blancalla suomenkielinen ev.lut. seurankunta on toiminut yli 30 vuotta. Nämä vuodet on koottu helposti luettavaksi Voitto Korhosen toimittamaan historiikkiin Armoa auringossa. Kirja on saatavilla seurakuntakodilla, joka täyttää 10 v. marraskuussa. Osoite on Calle Maldona 2-1, Torrevieja. Jos ei pääse käymään sen voi tilata puhelimitse numerosta (+34) 965 708 475. 

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomalaiset ulkomailla

Menin Calle Berta von Sutteria pitkin alas Avenida Alfred Nobelille. Avenidan toisella puolella oli 31 asuntoautoa yhdestätoista maasta. Ruotsin rekisterissä oli kahdeksan. Ranskasta neljä ja samoin sekä Norjasta että Saksasta. Sitten seurasi kolme Isosta Britanniasta ja Suomesta kaksi. Autoista oli Espanjasta ja Belgiastakin myös kaksi ja Italiasta ja Hollannista yksi. Yhdessä autossa oli monen maan kansallislipputarroja. Ovi oli auki, joten kysyn kuljettajalta: Oletko käynyt kaikissa näissä maissa? 71-vuotias herrasmies Englannista vastasi kohteliaasti: En tällä autolla. Mutta olen käynyt 64:ssä maassa asuntoautolla. Jopa Etelä-Afrikkaa myöten. Nyt olen ollut 10 v. putkeen tiellä. Mainitsin, että olen Suomesta, johon hän totesi: Finland is a beautiful country! (Suomi on kaunis maa.)

Jututin seuraavaksi Helsingistä tulleen miehen kanssa. Hän oli matkalla Aurinkorannikolle ottamaan vastaan lomaviikolle Malagaan tulevan vaimonsa. Vaimon lähdettyään takaisin vuorossa on käynti Portugalissa ennen kuin asuntoauto jätetään Malagan kentälle ja edessä on ”hiihtoloma” Lapissa.

Katsoessani näitä isoja ja hienoja asuntoautoja huomasin kolme yhteistä asiaa: koira, pyörä ja lautasantenni! Calle Gandhin kohdalla istahdin kahviterassille. Viereen tuli nainen koiransa kanssa. Kysyin ruotsiksi: Mikä rotu. Arvasin oikein. Hän oli Göteborgista! Siinä rupatellessamme kysyi naapuripöydän mies: Oletko Suomesta? Olen! Niinpä seurasi vilkas keskustelu oululaisen parin kanssa. Pian toinenkin sinivalkoinen pari liittyi seuraan. Siinä juttelimme kuin olisimme tunteneet toisiamme vuosia. Mieleeni tuli Gran Canarian turistikanttorin, eli Heikki Oraman, toteamus: Suomalaiset ovat parhaimmillaan ulkomailla!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Järkevästi järkeä

25.10.2019

Kun tulin Kokkolasta tänne Torreviejaan menin taksilla Tikkurilan juna-asemalta lentokentälle. Kuljettaja oli kaksi vuotta Suomessa asunut erittäin iloinen ja puhelias ghanalainen. Kun tiedustelin häneltä, että onko Ghanassa paljon kristittyjä, hän kysyi: "Oletko pappi?"  Oliko kysymykseni niin outo, että hänen mielestään vain pappi voi sen tehdä? Mene ja tiedä. Muistin silloin erään tapahtuman 1980-luvun alusta. Asuin silloin vastapäätä Kallion kirkkoa Helsingissä. Oli lämmin kesäpäivä. Päälläni minulla oli T-paita ja farkut. Ostin iltalehden ja menin istumaan kuuluisaan Karhu-puistoon. Se oli siihen aikaan vastakohta nykyiselle Karhu-puistolle. Penkeillä istui niin sanottuja janoisia laitapuolen kulkijoita. Yhdellä penkillä oli tilaa ja istahdin sille. Äänekäs ja vilkas keskustelu oli käynnissä. Mistä asiasta, sitä en saanut selville. Tällöin eräs kovia kokenut mies sanoi: "Kysytään papilta." Hämmästyin ja kysyn häneltä: "Miten tiedät, että olen pappi?" Vastaus tuli kuin apteekkarin hyllyltä: "Eihän kukaan täysjärkinen tule istumaan porukkaamme!" En tykännyt pahaa. Päinvastoin. Seurasi syvä ja mielenkiintoinen ajatusten vaihto. Kundit näyttivät täysjärkisiltä ja minä ei-täysjärkisenä viihdyin heidän seurassaan.

Kohta sen jälkeen minulla oli hautajaiset. Yksi näistä stadin kundeista oli hukkunut kauppatorin kolera-altaaseen. Kun kahvit oli juotu muistotilaisuudessa, kysyin: "Sopiiko, että pidän pienen saarnan?" Vastaus kuului: "Eihän kukaan kuole Sanan kuuntelemisesta." Aloitin mutta sorina ei loppunut. Päinvastoin. Sitten eräs nahkatakkinen jätkä nousi ylös ja käheällä äänellä käski muut olemaan hiljaa toteamuksella: "Pappi puhuu ihan järkevästi!" Harras toivoni on, että saisin armon puhua järkevästi järkeä täällä Costa Blancalla oleskeville maanmiehilleni. Riippumatta siitä ollaanko Karhupuistossa vai Torreviejassa Jumalan Sana on aina yhtä ajankohtainen ja sitä me tarvitsemme matkamme aikana läpi elämän.