Tipaton tammikuu

Eilen aamulla olin kuin tuo yksinäinen tuulilintu aavalla rannalla. Hämmentyneenä.
– Miten tässä näin kävi?
Tänään olo on jälleen hyvin turvallinen. Ulkopuolinen maailma muistuttaa kotia. Satakunnan rantaa ja alavaa maata. Tuulee ja vettä sataa vaakasuoraan. Torreviejan rantaa piiskaa Filomena myrsky. Luntakin pyryttää. Ei täällä mutta jossakin ja siellä on yli -30 pakkasta. Tammikuussa tiputtaa nyt.

Monet ihmettelevät, mitä tapahtui Washingtonissa. Niin minäkin ihmettelen. Vuosi 2020 kieltäytyy poistumasta kalenterista. Siltä ainakin näyttää. Valvoin yön ja seurasin suoraa lähetystä kongressitalosta. Siinä jäivät Hitchcockit ja Stephen Kingit viivalle. Sen verran enemmän vilunväreitä ja kananlihaa tositeevee livenä tuotti.

Totuuksia on monia. Yhdestä ja samasta asiastakin. Vaikka tämänkin logiikan tunnustaa, on silti vaikeaa väistää pahaa oloa ja kuvotuksen tunnetta narsistisen persoonan jyräämänä. Neljä vuotta on osoittanut, kuinka helppoa on uskotella vaihtoehtoista totuutta ja saada ja tulla manipuloiduksi, pitämään totena jotakin, joka ei ole. Näitä tämmöisiä historia on täynnä väärällänsä. Lessons learnd ei oikein toimi. Psykothrilleri ei ehkä vielä eiliseen päättynyt. Jatko-osia on tulossa tai `to be continued` ainakin.

Tutustuin muuten tänään AA-toimintaan. Onhan Tipaton tammikuu. Ja nyt selittelen, että eihän minulla mitään syytä ole, tietenkään. Sen opin ihan ensimmäiseksi. Ei ole syytä. Joka toinen perjantai vedän Costa Blancan seurakuntakodilla Miesten juttutupaa. Tänään vieraana oli kaksi herrasmiestä Torreviejan AA-ryhmästä. Keskustelun alustuksena esiteltiin AA toiminnan historia ja toimintaperiaatteita. Tyypilliseen tapaan keskustelu lähti lavasta useaan otteeseen. Nauruakaan pidättelemättä.

Kerroin äitiseurakunnan, siis Aurinkorannikon ev.lut seurakunnan `Tipaton tammikuu` -tempauksesta, jota pidin oivana ideana. Siihen AA ryhmän alustajat totesivat: - Ei me tommoseen puuhasteluun lähdetä…. Ammattilaisen mielipide nääs.

Pitkään aikaan en muuten ole ollut niin virkistynyt keskustelusta kuin tänään. Vaikka aihe oli ja on kuolemanvakava. Läsnä oli toivoa ja elämäniloa ja kiitosta ja siinä kaikessa helpotuksen itseironiaa hersyvässä muodossa.

Mitä opin? Pyrin aina jotakin sisäistämään, jokaisesta kohtaamisesta. Tänään opin, miten muutos alkaa pienin askelin. Se voi olla raitistuminen tai keskittymistä enemmän puolisoon, lapseen, perheeseen ja vähemmän työhön; tai se voi olla halu löytää uusi suunta elämään; tai se voi olla lupaus painonhallinnasta, terveellisemmästä elämästä; tai se voi olla lupaus olla hieman parempi ihminen.

Muutos lähtee vähästä. Tämän päivän aion olla ilman. Tänään aion toimia toisin. Tämän kerran olen ajattelematta pahinta. Tänään keskityn siihen, että elämä on sentään kaunis. Auttakoon siinä minua Luoja. Ja ehkä sitten huomenna uudestaan.

Hyvää alkanutta uutta vuotta 2021.

Hannu Tomperi, pappi ja oman elämänsä turisti 8.1.2021

- Kuva: Hannu Tomperi

 

”La Cucaracha”

Epämääräistä rapinaa ja kihinää. Mistä tuo ääni lähtee?

Jo tovin olin tallustellut aamutossuissa pitkin huoneistoa ja ihmetellyt ääntä, joka katosi ja ilmestyi sitten taas. Lopulta paikansin äänet keittiöön ja tiskipöydälle. Siihen ehkä oli saattanut jäädä paikallisen maltaan tuoksua yhteen tyhjään tölkkiin. Ja kukas siellä rapistelikaan.

Olin kuullut kerrottavan Torreviejan kissoista, Espanjan Toroista ja flamencotanssijoista, mutta kukaan ei kertonut keskikokoisen koiran kokoisista torakoista. Tavallaan aika uljas ilmestys. Vaikkakin ensimmäinen reaktio taisi olla: Mihin jätinkään vasaran? Ja montako täsmäiskua vaaditaan.

Ötökkäkammon laantuessa hieman, taisin pari sanaa vaihtaa herra torakan kanssa. Toivon mielessäni, että se oli Chico eikä Chica, jonka mahdollisesti runsaslukuinen katras saattaisi myös olla jossakin toisaalla samassa osoitteessa. Mutta kiehtova olio kaiken kaikkiaan. Omalla tavallaan näyttävän näköinenkin pitkine jalkoineen.

Jollakin tavalla ajattelin sen symboloivan koronan kurittamaa aikaa, jossa olen ja elän. Omana aikanani ei ole ollut vastaavaa sitten Berliinin muurin kaatumisen, jossa hetkessä muuttuu maailma ja sen järjestys. Eikä oikeastaan mikään ole kuin ennen – eikä varmaan tule ehkä olemaankaan. Johonkin uuteen tässä hiljalleen sopeudutaan.

Elämä on vahvaa. Siitä on osoituksena torakan kyky sopeutua ja selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa. Joskus kerrottiin tarinaa, että kenties viimeinen eloon jäävä olio on samaa lajia kuin tyhjässä tölkissä raksutteleva rososiipisten lahkoon kuuluva veijari. Selviytymisen ehdotonta aatelia siis. Aloin jo hieman kunnioittamaankin uutta tuttavuutta. En siis raaskinut moukaroida tölkkiä kasaan.

Kiikutin sen ja Cucarachan ulos kadun varren roskikseen. Annoin sille mahdollisuuden. Tuskin se kuitenkaan viimeiseksi havainnoksi kyseisestä oliosta jäänyt olisi. Ja sitä paitsi. Olihan meillä sama maku maltaiden suhteen. Respect.

Jäin vielä pohtimaan asiaa. Jos Suomessa kotoa löytyisi moinen, olisikin pian paikalla poliisi, palokunta ja terveystarkastaja. Niinpä kyselinkin, tarvitseeko minun ilmoittaa asiasta johonkin. Taloyhtiölle tai omistajalle?

Seurasi hetki hämmentynyttä hiljaisuutta.
- Joo. Ei sun varmaan tarvitse.

Hannu Tomperi 3.12.2020

 - Kuva Hannu Tomperi

Flamenco [mainen] juttu

Kauppahallin yläkerrassa on pieni kitarakauppa. Se näyttää siltä, että se on ollut siellä aina. Siellä on vähän omanlaisensa tunnelma. ”No English”… Kauppiaspariskunnan rouva tosin osasi hieman. Valikoima on kattava. Espanjalaisia kitaroita. Ison valencialaisen valmistajan tuotteita. Käyn ne kaikki läpi. Hienoja soittimia jokainen. Moitteetonta tehdaslaatua. Jokainen soitin on oma yksilönsä ja soi tavallaan. Yksi seinän kitaroista iskee silmää. Sekin on vähän erilainen. Flamencokitara. Kotoisin pieneltä verstaalta, jota ei enää ole. Kitaran sisällä on tekijän signeeraus. Tekijääkään ei enää ole.

Soitin on kevyt kuin höyhen. Siitä tietää, että rakennuspuu on ollut kuivaa. Ja vaikka siinä on vanhat kuluneet kielet, on sen soinnissa jotakin, jota en pysty kuvailemaan. Sitä ei tekisi mieli laskea pois sylistään. Ja soitan lisää. Se soi. Ikään kuin omalla tahdollaan. Asettelen sen varovasti takaisin seinälle. Otan varmanpäälle ja valikoin mukaani ison valmistajan kitaran, joka sekin soi hyvin ja on kaunis. Soitan kuitenkin vielä vähän Flamenca Blancaa. Ja asettelen sen takaisin seinälle - toistamiseen.

Jokin tuossa kitarassa jäi vaivaamaan. Vaikka olin tehnyt ihan hyvät kaupat toisesta soittimesta. Flamenca Blanca on yksinkertainen soitin. Ei turhia krumeluureja. Persoonallinen, sanoisin. Taisin jopa soitella sitä hieman unessanikin.

Parin päivän jälkeen löydän tieni uudelleen Pieneen kitarakauppaan. Kauppias tunnistaa minut. Ja ennen kuin olen ehtinyt Holaa sanomaan, kauppias tervehtii: ”Yes. It is special guitar…” Pienen neuvottelun jälkeen pitelen käsissäni sypressin vaaleaa flamencokitaraa. Se toinen palautui takaisin. Tämä kitara taisi valita minut. Kai se haluaa kertoa jotakin. Espanjasta, historiasta, Andalusian romaneista ja maurien perinnöstä. Sen sielu on fryygisessä asteikossa, Flamencon juurissa.

Mutta voi sillä Hectoriakin soittaa.

 

Hannu Tomperi 3.11.2020

- Kuva: Hannu Tomperi

Kissojen taivas


Jokin aika sitten vietettiin eläintenviikkoa. Teemana taisi olla Arvokas kissa.

Torreviejassa asuvat ja täällä vierailevat tuntevat Torreviejan kissat. Minulle nämä olivat ihan uusi tuttavuus.

Iltakävelyllä olen tavannut yhden pentueen suolajärvestä alkavan joen varrella. Pennut ovat mustia ja leikkivät ja kisailevat joen pientareella pensaan alla. Emo vartioi ja katselee niitä vähän kyllästyneellä ilmeellä. Käyn niitä seurailemassa. Sielu hymyilee.

Toinen jengi, johon olen tutustunut, päivystää suurin piirtein samassa paikassa aallonmurtajan alussa. Ne ovat jotenkin uljaita, itsetietoisia ja rentoja. Eivät paljon ohikulkijoista välitä. Eivät siis väistä. Kävelijän on väistettävä. Muutaman kerran olen pysähtynyt kuvaamaan ja juttelemaan niille.

Yksi jengiläinen on Pekka Töpöhäntä. Sellaiseksi sitä kutsun, koska sillä todellakin on vain pätkä häntää. Tämä Töpöhäntä erkaantuu porukasta ja käy puskemassa säärtäni kertoen: mau ja purrr. Muut porukasta ovat silloin katsoneet sitä jotenkin ymmärtävästi. Ja sitten se palaa takaisin jengiin. Niin se tekee varmaan kaikille ohikulkijoille, jotka hetkeksi kyykistyvät siihen viereen. Olen kuitenkin varma, että se kävi tervehtimäsää juuri minua. Kulkukoiria täällä muuten ei näy.

”Kissa on arvaamattoman tärkeä ihmiselle” sanoi eräs tuttuni. Näistä eläimistä huolehditaan. Niitä ruokitaan ja ajattelen, että siinä tehdään yhteistyötä. Jyrsijöitä on ehkä vähän vähemmän. Se, miten ihminen kohtelee toisia eläimiä, kertoo ihmisestä paljon. Pääsevätko kissat taivaseen? En osaa kysymykseeni vastata. Mutta Psalmissa 36: 7 sanotaan, että ”Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra”. Ja minä uskon niin.

 

Hannu Tomperi 22.10.2020

- Kuva: Hannu Tomperi

 

Jotakin uutta, jotakin vanhaa ja jotakin sinistä

Toista viikkoa on jo vierähtänyt. Siitä kun kone laskeutui Alicanten kentälle. Mielessä pyöri monenlaisia.

Vastassa oli sininen taivas, avara, ja sininen meri.

 

Vastassa oli myös kaksi ystävällistä herrasmiestä, Markku ja Markku. Ilma oli lämmin. Se tuttu lehmänhenkäys, kun astuu terminaalista ulos. Lämmin oli myös vastaanotto.

Costa Blancan seurakunta on pieni ulkosuomalaisten seurakunta. Mutta omintakeinen monella tapaa. Se on syntynyt halusta palvella. Jumalaa ja seurakuntaa. Katselen sitä nöyrästi oppien. Se on sellainen seurakunta, jollainen on seurakunta tulevaisuuden kirkossa Suomessa.

Se on seurakuntalaisten seurakunta. Se perustuu seurakuntalaislähtöiseen tapaan olla ja ajatella. Ja sen toiminta nousee siitä tarpeesta, joka seurakunnalla on. Toiminnasta vastuuta kantavat seurakuntalaiset itse niillä lahjoillaan, joilla itse kukin kokee palvelevansa. Se on valtavan arvokasta. Siten Kristuksen kädet saavat olla avoimena sylinä ja ottaa vastaan jokaisen ja antaa jokaiselle, joka oveen kolkuttaa.

Kun katselen nöyrästi, liityn tähän tapaan olla ja elää. Heittäydyn mukaan omalla persoonallani.
Tuon mukanani jotakin uutta, jotakin vanhaa ja ehkä vähän sinistä.

Hannu Tomperi 15.10.2020

- Kuva: Satu Mäkitalo