Turistipapin viimeisin saarna 2022

2. pääsiäispäivä 18.4.2022 

Reijo Leino

Eräs juutalainen opettaja kutsui oppilaansa synagoogaan jumalanpalvelukseen, mutta oppilaatpa eivät olleetkaan innostuneita asiasta. He sanoivat tietävänsä jo kaiken mitä siellä tulisi tapahtumaan: jumalanpalvelusjärjestyksen, luettavat tekstit ja rukoiltavat asiat. No, rabbi kutsuikin heidät sitten syömään luokseen ja tämä kutsu kelpasi kyllä – kaikki tulivat innokkaina. Heti alussa kaikki saivat käteensä ruokalistan – ateriasta tulisi todella herkullinen ja monipuolinen.

Aikaa kului, mutta mitään ei tapahtunut. Vähän kerrassaan oppilaat alkoivat vaivautuneina pälyilemään toisiaan, kunnes joku rohkaisimielensä ja kysyi: ”milloin ruoka tarjoiltaisiin”. Tuohon rabbi vastasi, että, eihän mitään enää tarvittaisi, koska kaikki jo tiesivät mitä olisi tarjolla ja missä järjestyksessä.

Kleopas ja se toinen opetuslapsi olivat kävelemässä poispäin Jerusalemista. Pääsiäispäivän iltana he päättivät kulkea Emmaus-nimiseen kylään. Syytä tuolle määränpäälle ei kerrota, mutta mieleen nousee, että kyseessä saattoi hyvinkin olla kaksi varsin pettynyttä miestä. He olivat seuranneet Jeesusta tämän menestyksen päivinä, joukko oli kasvanut ja toiveet olivat heränneet. Kaikkihan me tiedämme ja ymmärrämme, että voittajan perässä kannattaa kulkea, siinä voi aina saada itselleenkin jotakin hyvää – menestyneillä on paljon ystäviä, tai ainakin paljon kärkyllä olevia perässähiihtäjiä.

Nyt kuitenkin näytti siltä, että oli lähdetty väärän miehen kelkkaan – ei hänestä tullutkaan suurta sankaria, uutta kuningasta. Jeesuksen tarina näytti olevan lopussa ja siksi saattaisi olla viisainta palata vanhoihin elämänympyröihin. Pettyneenä, mutta sentään hengissä. Jokin oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan miesten mieliä ja he juttelivat kulkiessaan kaikesta tapahtuneesta. Joku voisi tuossa nähdä kriisin jälkeisen purkutapahtuman. Deepbriefingiksi sitä kai kutsutaan ammattilaisten kielellä, kun tuntoja puretaan sen jälkeen, kun on selvitty jostakin vaikeasta tapahtumasta tai onnettomuudesta. Muistoja oli Jeesuksen seuraamisesta kertynyt, ihmeellisiä asioita oli tapahtunut, mutta nyt kaikki näytti menneen mönkään mestarista oli tullut vainaa – muita hän oli auttanut, mutta ei itseään.

Tuossa vaiheessa Jeesuksen seuraajat eivät vielä olleet ymmärtäneet Jeesuksen opetusta omasta kuolemastaan ja ylösnousemuksen toivosta. He olivat kyllä kuulleet asiasta ja olivathan haudalta palanneet naiset kertoneet tyhjästä haudasta, mutta jotenkin ylösnousemuksen mahdollisuus oli näiltä miehiltä jäänyt hämärän peittoon.

Minusta tuntuu, että meidän oma tilanteemme on usein samanlainen. Me olemme kuin nuo rabbin oppilaat, me kyllä tiedämme mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä, mutta ei tuo asia, ylösnousemus, oikein kosketa meitä. Perinne on tärkeä ja kunnioitettava asia, mutta eihän perinteestä voi elää.

Taannoin rippikoulua aloittaessamme, pohdimme nuorten kanssa sitä, miten kristinusko vaikuttaa ympäristössämme ja elämässämme. Välillä tuntui aika vaikealta löytää mitään todellista vaikutusta – etenkään sellaista, joka vaikuttaisi arjen jokapäiväisessä elämässä.

Mietipä itse – mistä sinun elämässäsi voisi päätellä, että sinä olet kristitty? Entäpä sitten minusta? Joitakin ulkonaisia seikkoja voi tietysti aina löytää. Pappi käyttää pantapaitaa ja seurakuntalainen saattaa kantaa vaikkapa ristiä kaulassaan, tai meillä molemmilla saattaa olla Raamattu kirjahyllyssä.

Minä joudun, omalta osaltani ainakin, monesti myöntämään, että aika heppoista on tämä kristityn vaellus. Tiukan paikan tullen, pelkäänpä, että minut löytäisitte tuon Kleoppaan ja toisen opetuslapsen viereltä masentavalta kotimatkalta pettyneenä kulkijana toteamassa, ettei tuosta Jeesuksesta sitten tainnutkaan tulla mitään. Masentuneena palaisin maitojunalla kotiin.

Mutta Jeesuspa ei jätä ja hylkää seuraajiaan niin helpolla. Kun pettyneet miehet puhuvat Jeesuksesta kävellessään, tulee Jeesus siihen heidän luokseen – toteen käy se Jeesuksen sana: ”missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Jos joku meistä olisi ollut Jeesuksen paikalla tuossa tilanteessa Emmauksen tiellä, niin luulenpa, että petturioppilaat olisivat saaneet oikein aimo rökityksen. He olisivat kuulleet kunniansa siitä, miten pettivät lupauksensa seurata Mestariaan vaikka kuolemaan saakka. Mutta ei, ei Jeesus kohtele meitä hapuilevia seuraajiaan sillä tavalla.

Hän alkaa kysellä ja opettaa oppilaitaan ja vähän kerrassaan ohjata heitä oikeaan suuntaan. Hän on kärsivällinen ja perusteellinen ja vähän kerrassaan hän auttaa pakoon lähteneitä ja etääntyneitä seuraajiaan takaisin oikealle tielle. Takaisin Jumalan sanan perustalle, takaisin Vapahtajan yhteyteen. Hän johdatti epäilevät ja pelokkaat, pettyneet seuraajansa takaisin luottamukseen ja uskoon. Syytösten ja tuomion sijaan nämä harhaan kulkeneet oppilaat saivat rohkaisua ja kannustusta. Lopulta heidän silmänsä avautuivat, kun Jeesus mursi leipää heidän kanssaan.

Sinut ja minut on tuo Vapahtaja ottanut yhteyteensä jo aivan pieniä ollessamme. Kasteessa meidät otettiin Jeesuksen oppilaiksi. Rippikoulussa konfirmaation yhteydessä me uudelleen vahvistimme uskomme ja tunnustimme sen seurakunnan edessä. Kun nyt, täällä Inmaculada Concepción kirkossa, katselemme taaksepäin, noita kuluneita vuosia ja mietimme, miten olemme tätä uskoamme todeksi eläneet, saattaa mieleemme nousta monia asioita, joiden toivoisimme menneen toisin. Toivonpa, ettemme tänäänkään, ei yksikään meistä, olisi tyytyväinen omaan vaellukseensa. Meidän vaelluksemme on vaivaista – siksi me turvaudumme Kristukseen,
ylösnousseeseen Vapahtajaan, sovittajaamme. Hän ohjaa meitä kärsivällisesti uuteen alkuun. Hänet me voimme kohdata kärsivässä lähimmäisessämme.

Hänet me saamme kohdata myös yhteisissä Jumalanpalveluksissamme ja ennen muuta ehtoollispöydässä, josta me saamme ammentaa uutta voimaa arkipäivän kristittynä elääksemme. Ruokapöydässä aterioitaessa meille ei riitä pelkkä tieto siitä, mitä on tarjolla. Me tahdomme itse syödä oikeata ruokaa. Uskonelämäämme hoitaaksemme meille ei riitä tieto siitä, että Jumalanpalveluksia pidetään ja ehtoollista jaetaan – Vapahtaja itse kutsuu meitä seuraajiaan kokoontumaan yhdessä sanan ääreen kasvaaksemme
uskossamme ja luottamuksessa – siksi meillä on Costa Blancan suomalainen seurakunta.

 

3. paastonajan sunnuntai 

Reijo Leino

 

Silmäni katsovat alati Herraan, Hän päästää jalkani ansasta. (Ps. 25:15)

 

Minä en kyllä ikinä voisi tehdä mitään tuollaista, en vaikka mikä olisi! Varsin monta kertaa tuo ajatus nousee mieleen kun tarkastelee kaikkea maailmassa olevaa pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Maailma on paha – se on helppo ymmärtää. Elämä ei ole oikeudenmukaista, senkin me tunnemme nahoissamme. Mutta entäs sitten, kun pitäisi hyväksyä, ettei tässä itsekkään olla ihan viattomia – ei, tuota en kyllä halua hyväksyä. Sattuuhan sitä joskus lipsauksia itsekullekin, mutta enhän minä nyt mikään paha sentään ole!

Kriisin sattuessa, usein joudutaan kuitenkin huomaamaan, miten normaalisti sävyisät ja rauhalliset ihmiset turvautuvat voimaan ja omankäden oikeuteen. Katastrofin keskellä itsesuojeluvaisto ajaa ihmistä tekemään sellaista, mikä normaalioloissa ei koskaan voisi tulla kyseeseen. Miten vaarallista on tuudittautua oman viattomuuden ajatukseen ja uskotella omalle kohdalleen täydellinen kyvyttömyys pahan tekemiseen.

Tämä 3. paastonajan sunnuntai puhuu meille Jeesuksesta pahan vallan voittajana. Jeesus ei voittanut vain maailmassa yleisesti esiintyvää pahuutta. Hän on voittanut minussa asuvan pahan vallan, sen joka elämän erilaisissa tilanteissa, joskus esiintyy sivistyneemmin ja toisinaan taas rajummin.

Saatana ei suinkaan tee ihmisen elämää aina ulkonaisesti vaikeaksi ja raskaaksi, kun hän ohjaa sitä, vaikka saatamme näin kuvitella. Päinvastoin Saatana pyrkii usein tekemään ihmisten elämän mahdollisimman mukavaksi, jotta nämä eivät ajattelisi Jumalaa ja kuvittelisivat olevansa oman elämänsä herroja. Sekään ei pidä paikkaansa, että Saatanan toimintatavat ovat karkeita ja suoraviivaisia. Aikanaan ja sopivalla hetkellä Pahan valta käy suoraan hyökkäykseen, mutta yleensä Kiusaaja hyökkää kimppuumme epäsuorasti ja niin ovelasta, että emme ymmärrä, mistä oikein on kysymys, jos Jumalan Henki ei paljasta hänen aikeitaan. Lutherin mukaan saatana ”laulaa suloisesti” ja ”jakelee kaikkein ihanimpia ajatuksia”. Parhaimman ja kauneimman lupaaminen kuuluu hänen tapoihinsa ja hän tekeytyy jumalalliseksi, hyväksi ja puhtaaksi. Saatana on valehtelija ja naamioinnin mestari, joka esittää valheensa Jumalan nimissä ja väittää haluavansa ihmisen parasta. Hän pyrkii siihen, että näkisimme syntimme väärässä valossa ja keksisimme niille jonkin selityksen tai jopa hyvän ja ylevän tarkoituksen.

Jokaisen ihmisen sydän on kahden vallan, Jumalan ja Saatanan, taistelukenttä. Me joudumme olemaan mukana Hyvän ja Pahan välisessä taistelussa halusimmepa sitä tai emme, puolueettomaan tai ulkopuolisen asemaan asettuminen on mahdotonta. Sanoohan Jeesus päivän evankeliumissa, että jokainen on joko hänen puolellaan tai häntä vastaan. Olemme väistämättä Jeesuksen vastustajia, jos emme tarvitse Vapahtajaa ja kuvittelemme, että Pahan valta ei pysty hallitsemaan meitä. Silloin Saatana on onnistunut pettämään meidät ja voittamaan meidät puolelleen, vaikka emme tätä itse ymmärrä.

Saatana on meille ylivoimainen vastustaja. Mutta jos meidän asemamme on huono taistellessamme häntä vastaan, hänen asemansa on vielä huonompi, kun hän käy epätoivoista taistelua Jumalaa vastaan. Saatanasta ei ole Jumalan vastustajaksi, vaan hänen täytyy loppujen lopuksi olla Jumalan Saatana eli hänen täytyy tietämättään ja vastentahtoisesti toteuttaa Jumalan suunnitelmia.

Jeesus voitti täydellisesti Pahan vallan kuollessaan syyttömänä ristillä ja noustessaan ylös kuolleista. Tänään ylösnoussut Kristus voi meidän sydämessämme ja elämässämme torjua Pahan hyökkäykset. Vain hän voi paljastaa Kiusaajan juonet, ja vain häneen turvautuen voimme voittaa kiusaukset. Synti toki vaikuttaa sydämessämme kuolinpäiväämme saakka, ja usein me myös lankeamme ja teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Mutta silloinkin Jeesus on Puolustajamme. Saatana ei voi syyttää meitä, kun tunnustamme syntimme ja laskemme ne Jeesuksen päälle. Hän on ne täydellisesti sovittanut ja hävittänyt.

Jumala näkee Kristukseen turvautuvan syntisen Poikansa kaltaisena: synnittömänä, pyhänä ja puhtaana. Eikä meidän syytäjällämme ole tähän mitään sanomista. Kiinnittäkäämme sen tähden katseemme, ajatuksemme ja sydämemme jatkuvasti ja hellittämättä Jeesukseen Kristukseen, ja rukoilkaamme, että saisimme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Silloin olemme hyvässä turvassa.

Tämän sunnuntain vanha latinankielinen nimi on ”Oculi”, mikä merkitsee ”minun silmäni”. Nimi tulee päivän psalmista, jossa sanotaan: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” (Ps. 25:15) Jeesukseen katsova välttää Pahan ansat ja vapautuu niistä. Maailma näyttää erilaiselta Jeesukseen katsovan silmin: hän uskaltaa nähdä pahuuden maailmassa ja omassa sydämessä, koska hän näkee myös, että Pahan valta on voitettuvastaansanomattomasti ja lopullisesti.

Pahaa itsessäni en saa pois – itsekkyys ja oman edun tavoittelu jäytää meistä jokaista hamaan loppuun saakka. Kristus on kuitenkin tullut voittamaan pahan vallan, myös sen pahan, joka asuu minun itsekkäässä luonnossani. Siksi en voi vain tuomiten katsoa sitä, miten pahuus riehuu ympärilläni. Siksitahdon nöyrästi rukoilla muiden vertaisteni rinnalla ja puolesta. Siksi rukoukseni on nöyrä ja hiljainen, kun arkana tulen armahtajani eteen pyytäen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

 

1. paastonajan sunnuntai 

Reijo Leino

Reijo Leino saarnaa 5.3.2022

Kuva: Keijo Pekkanen


Istun autossa Santa Fe de Bogotán vilkkaassa liikenteessä työtoverini Benjamin Ohedan vierellä. Olemme matkalla kirkkoon – pieneen luterilaiseenalkavaan seurakuntaan, joka sijaitsee vaatimattomassa omakotitalossa. Ajamme paikallisen amerikkalaislähtöisen seurakunnan ohi.Valtava rakennus, loistavia ja välkkyviä neonristejä joka suuntaan ja melkoinen väenpaljous vyörymässä pääovista sisään. Työtoverini katsoo haikaillen tuon loistavan kirkkorakennuksen suuntaan ja huokaa: ”olisipa meilläkin tuollaista – uusi iso kirkko ja valtava määrä seurakuntalaisia”.

Alamme pohtia tilannetta ja toteamme, että Latinalainen Amerikka on pullollaan erilaisia mahdollisia ja mahdottomia uusia seurakuntia. Varsin useinvain käy niin, että kirkot vaihtuvat kuin muoti-ilmiöt. Kirkoissa käydään kuin trendipaikoissa – uusi julistaja kiinnostaa ja saa massat liikkeelle. Mutta muutaman vuoden päästä vauhti hiipuu ja väki siirtyy uusiin paikkoihin.

Luterilaisuus ei ole maailmalla merkittävä massojen kokoaja. Tämä johtunee siitä, että me pääsääntöisesti pitäydymme hurmosten ulkopuolelle. Vahvojen tunteiden sijaan meille on ominaista vakaa, joskus aika ykstotinenkin julistus. Julistus joka ei niinkään vetoa tunteeseen. Latinalaisessa Amerikassa opin, että meidän perinteemme, ainakin tuossa maanosassa, vetoaa ennemminkin ihmisiin, jotka haluavat pohtia ja perustella omaa uskoaan – tämä näkyy meidänkin kirkossamme vaikkapa rippikoulun suuressa suosiossa.

Toki rippikoulussa on hyvää tunnelmaa, mutta erityisesti siellä myös pohditaan elämän suuria kysymyksiä. Me emme ole helposti luisumassa tunnemylläköihin, vaan uskomme on vakaata ja rauhallista. Latinalaisessa Amerikassa se ei välttämättä kokoa suuria massoja – mutta se on juurevaa uskoa, joka kantaa silloin, kun elämän kriisit runtelevat ihmistä – silloinkin kun tunteet ja tunnelmointi eivät kanna.

Kuitenkin show-bisnes ja elämyshakuisuus on tullut maailmasta kirkkoonkin. Elämyksiä, yhä suurempia elämyksiä tavoitellaan myös kirkossa. Mutta mikä on tärkeysjärjestys? Kun etsimme hengellisiä kokemuksia, on syytä miettiä, etsimmekö niitä Jumalan tähden vai itsemme tähden? Etsimmekö niissä todella Kristusta vai etsimmekö vain hyviä tunnekokemuksia, hyviä filiksiä - tunnelmaa? Onko Kristus ajatustemme keskipiste ja etsintämme kohde?

Haluammeko oppia tuntemaan enemmän Kristusta vai haluammeko viihtyä ja saada hyvän olon ohi Kristuksen? Haluammeko saada kokemuksia siksi, että toisetkin ovat saaneet? Pyydämmekö niitä ylpeilläksemme niillä, kokeaksemme itsemme paremmiksi kristityiksi kuin toiset tai ainakin yhtä hyviksi?

Tässä oli Jeesuksenkin ensimmäisen kiusauksen sisältö. Kiusaus ajatella, että hänellä oli Jumalan Poikana oikeus käyttää hänellä olevia lahjoja ja kykyjä omaksi edukseen ja ylpeillä niistä. Kiusauksen sisältönä on aina itsensä korottaminen, oma hyöty tai nautinto, eteenpäin pääseminen väärillä keinoilla, Jumalan käskyistä piittaamatta, lähimmäisestä välittämättä. Siinä ihminen asettaa itsensä Jumalaa viisaammaksi, tekee itsestään ja omasta menestymisestään kaiken mittarin.

Jeesus tiesi tulleensa maailmaan ihmisiä eikä itseään varten. Hän eli syntiin langenneen ihmiskunnan tähden ja hän myös kuoli meidän tähtemme. Hän ei käyttänyt ihmeellisiä voimiaan itseään varten, vaan veljiensä ja sisartensa hyväksi. Hän ruokki myöhemmin yli viisituhatta henkeä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Hän teki ruokkimisihmeen, mutta ei omaa nälkäänsä tyydyttääkseen, vaan jakaakseen nälkäiselle kansalle ravintoa.

Kuljen neljätoistavuotiaana maantien laitaa kohti Raision keskustaa. Edellisenä iltana elämässäni oli tapahtunut suuri mullistus, kun saarnaajan sanat koskettivat ja tahdoin koko nuoruuteni innolla jättää elämäni Kristukselle. Syyllisyys oli poispyyhitty ja tuossa kulkiessani mietin elämäni suuntaa - mitä tuon ratkaisun pitäisi vaikuttaa elämässäni – minkälaiseksi tunnustavaksi kristityksi haluaisin ryhtyä? No hyväksi tietysti – ellen sitten täydelliseksi.

Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon aamun jälkeen. Usein olen mielessäni palannut tuohon hetkeen ja sen aikaiseen uskonkäsitykseeni. Kun nyt katselen elämänpolkuani taaksepäin, joudun rehellisesti tunnustamaan, että missään kohdin en ole pystynyt noita kirkasotsaisen nuoren ihanteita täyttämään. Kaikessa olen rikkonut ja kaikessa olen langennut. Kiusausten voittajaa minusta ei kasvanut. Monet tekemiseni minua kaduttavat ja kenties vielä enemmän suren niitä hyviä asioita, joita en koskaan ole saanut tehdyksi. Tässä kirkossa olen saarnannut lukemattomia saarnoja. Opettanut itseäni ja seurakuntaa. Vähäiset ovat olleet noiden saarnojen vaikutukset, niinomassa elämässä kuin seurakunnassakin.

Mutta en minä sitä sure. Siitä kannan ennemminkin huolta, ettemme alkaisi peitellä heikkouksiamme ja esittää pyhempää kuin olemmekaan. Että ottaisimme kirkkoon mukaan vain kiiltävän kuoren, teflonisen pinnan jähmettyneen ilmeen, joka viestii ulkoisesta hurskaudesta, vaikka sisimmässä tiedämme toisin.

Tässä kirkossa on tilaa vain yhdelle kiusausten voittajalle – Kristukselle. Meitä muita kutsutaan tulemaan rohkeasti tuon voittajan luo niine kipuinemme ja puutteinemme joita elämän kolhut ovat meille tuottaneet. Tällaisena saamme tänään käydä ehtoollispöytään luottaen siihen että armo riittää kyllä. Sellaisenaan saamme hyväksyä vierellemme myös jokaisen läheisemme, puutteineen ja omine kipuineen, sillä ansaitsematon anteeksianto ja armo yhdistävät meitä veljiimme ja sisariimme.

 

2. sunnuntai ennen paastonaikaa

Reijo Leino

Jumalan sanan kylvö

Reijo Leino saarnaa messussa 19.2.2022

Hei, tulkaa syömään, ruoka jäähtyy. Kuinkahan monta kertaa oletkaan kuullut tuon kutsun eri tavoin muotoiltuna. Entä mitä tuollaisen kutsun taakse kätkeytyy? Minusta tuntuu, että tuo kutsu esitetään vain sellaisille, joista välitetään.

Kun pikkupoikana, noin kolmevuotiaana Turun Temppelinkadulla asuessa, meidän perheen kolmella veljeksellä oli ruoka-aika, sen sai kuulla kokolähiseutu. Äidillä oli kantava ääni, kun hän teki tiettäväksi, että nyt on veljessarjan syytä tulla pöytään. Muistan, miten olin vähän ylpeäkin tuostatilanteesta – meidän äidillä mahtoi olla seutukunnan kuuluvin ääni.

Mutta eihän tuo kuuluvinkaan kutsu kuitenkaan kaikkia koskenut. Omalle väelle se oli tarkoitettu ja koski vain harvoin muuta väkeä.

Kenelle kuuluu sitten ruokakutsu yhteistä leipää jakamaan meidän maailmassamme. Taas on nostettu esiin ajatus siitä, ettei apua maailman hädässä saisi ulottaa ainakaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Kenelle annetaan kehitysapua ja keneltä se tulisi kieltää.

Tuossa keskustelussa pitäisi tiedostaa, meidän kaikkien, tämän Luojan luoman maailman kohtalonyhteys. Niin kauan, kuin maailmassa nähdään nälkää. niin kauan kuin on puutetta elämän perustarpeista, niin kauan on hellittämättä etsittävä ratkaisua tähän ongelmaan. Entistä rajattomammassa maailmassamme, emme voi vetäytyä vastuustamme kotimaamme rajojen sisäpuolelle.

Tämä nykyajan tekniikka voi aiheuttaa meille joskus ongelmia. Eteläsuomalaiseen seurakuntaan oli hankittu langattomat mikrofonit. Vanha rovasti ei hoksannut mikrofonin toimintasädettä, kun hän messun jälkeen sakastissa totesi vierailevalle saarnamiehelle: ”Nyt sitten mennään kahville pappilaan”. Ruustinnan naama siinä venähti, kun rovastin perässä pappilan pihaan ajoi parikymmenpäinen autoletka suoraan messusta pappilaan kahville. Kutsu oli kuultu ja ymmärretty laajemmin, kuin kutsuja arvasikaan.

Tämän sunnuntain teema: ”Jumalan sanan kylvö” ei tarkoitakaan vain puhetta ja Jumalan sanan viljelyä teorian muodossa. Tänäkin päivänä sanan kylvö tulee ymmärtää laajana osana elämää – ei vain puhuttuna sanana, vaan ennen muuta elettynä elämänä keskellä arkea.

Meidänkin tehtävämme on toimia opetuslasten tavoin – kutsuen syömään. Syömään sanan rieskaa ja elämän leipää. Mutta näin toimiessamme emme voi unohtaa sitä, että meidät on kutsuttu huolehtimaan myös niistä, joilla ei ole leipää riittävästi tai niistä jotka eivät saa osakseen sellaista huolenpitoa, jota elämässään jokainen tarvitsee.

Kristityn kutsumuksen todeksieläminen ei ole vain puhetta tai julistusta – se on ennen muuta rinnalla kulkemista ja heikomman puolelle asettumista. Meidän tehtävänämme on kutsua puutteessa eläviä syömään, oli sitten kyseessä elämänleipä tai ihan tavallinen rukiinen.

Jumala kutsuu meitä yhteiseen pöytään. Hän kutsuu meitä jakamaan, niin että kaikille riittää. Ja vielä, hän kutsuu meitä kantamaan huolta niistä, jotka eivät omin voimin pöytään pääse – jotta kaikki tulisivat ravituiksi ja ruokituiksi.

Mitä sitten pöytään tulijalta odotetaan – ketkä sinne saavat tulla? No tietysti ne, jotka kutsun kuulevat – heille on pöytä avoin. Pöytään saa tulla se joka on nälissään. Niin kuin ne Temppelinkadun pikkupojat. Ei sinne pöytään ollut paljon omaa tuomista, ei lahjoja eikä muistamisia. Se mitä pöytään tuotiin oli nälkä – usein oikein melkoinen nälkä. Se meillä oli äidille tuotavana ja kova ruokahalu, eikä hän muuta kaivannutkaan.

Tänäänkin me saamme kuulla kutsun pöytään – ehtoollispöytään. Meitä kutsutaan valmiille – tulkaa sillä kaikki on valmiina. Eikä meillä tuohonkaan pöytään tullessamme ole tuotavana omia ansioitamme tai omaa hyvyyttämme – riittää kun meillä on kova armonnälkä ja kaipaus.

Herran pöytään tullessasi saat jättää kaiken oman ansiosi ja hyvyytesi sinne kirkon penkkiin. Riittää kun tulet sellaisena kuin olet, riittää kun tuot kaipauksesi ja ikäväsi, huolesi ja ahdistuksesi, katkeruutesi ja itsekkyytesi. Ne saat jättää Herran pöytään ja täällä saat omistaa omaksesi armon ja anteeksiantamuksen – sen, että Jumala hyväksyy ja rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

Kun kuulet kutsun – tulkaa syömään – tartu tilaisuuteen ja syö elämän leipää jaksaaksesi elää ja kilvoitella tässä kovassa maailmassa. Kilvoitella, ei vain toisten kovuutta vastaan, vaan ennen muuta oman sydämesi kovuutta ja armottomuutta vastaan, siihen asti, kunnes näemme jokaisessa luomakuntamme kärsivässä ihmisessä Kristuksen kasvot.

 

Reijo Leino

Kynttilänpäivänä 2022

Tänään on kynttilänpäivä. Nimitys johtuu siitä, että katolisena aikana kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin käyttöönsä kynttilänpäivänä. Nuo kynttilät erotettiin vihkimisellä kirkon käyttöön, pyhiin toimituksiin.

Kynttilöitä ei meillä luterilaisessa kirkossa eroteta käyttöönsä eikä vihitä. Voisimmeko sen sijaan ajatella niin, että me olisimme noita kynttilöitä, ja aina kirkossa käydessämme saisimme itseemme uutta rohkeutta pitää meissä olevaa Kristus-valoa näkyvillä.

Tätä päivää on perinteisesti vietetty myös Jeesuksen temppeliintuomisen päivänä. Simeon otti Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja lausui: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille."

Jeesuksesta loistaa kirkkaus. Simeon näki sen hengen silmin jo pienessä Jeesus-lapsessa ja todisti siitä läsnäolijoille. Kyseessä ei ollut tavallinen lapsi, vaan Jumalan kaikille kansoille valmistama pelastaja, valo, joka vie pimeydestä valoon yhtä hyvin israelilaiset kuin muihin kansoihin kuuluvat.

Vain pimeydessä ollut osaa arvostaa valoa. Luolaston pimeydestä päivänvaloon saapuva hieroo ihmeissään silmiään. Pimeyttä on maailmassa monenlaista: on ihmisen pahuudesta aiheutuvaa pimeyttä, kaikkea sitä pahaa mitä ihminen tekee toiselle tietoisesti tai sitä itsekään täysin tajuamatta. Siitä me luemme päivittäin lehdistä. Kaikki ei edes tule koskaan julki, sillä se on salassa tehtyä On myös pimeyttä, joka sitoo ihmisen valtaansa tämän sitä haluamatta, orjuuttaen ja ahdistaen, johtaen taas uudenlaisiin kärsimyksiin ja pahan ilmenemismuotoihin.

Onko Jeesuksella maailman valona vastaus kaikkeen tämänkaltaiseen pimeyteen ja pahuuteen, mitä maailmassamme on? Kyllä, Jeesus on vastaus, vaikkakin monen mielestä näin sanoessamme sanomme jotakin hyvin naivia. Hänen valonsa paljastaa pimeyden, hän ei hyväksy tekemäämme pahaa, mutta tuomiomme ei ole hänen viimeinen sanansa, vaan tuomio on siksi, että katuisimme ja saisimme anteeksi. Ei meistä koskaan tämän elämän aikana poistu kaikki pimeys ja pahuus, mutta uusi elämä ja tuleminen valon lapseksi on kuitenkin niin suuri muutos, että se antaa edellytykset aivan uudenlaiseen ihmisyyteen anteeksiannon ja anteeksisaamisen kautta.

On myös pimeyttä, joka johtuu tietämättömyydestä, siitä että ei olla kuultu puhuttavankaan maailman valosta, Jumalan lähettämästä Pelastajasta, Jeesuksesta, ei sanomaa armahduksesta, ei julistusta rauhasta Jumalan kanssa. Monet ihmiset maailmassamme ovat tietämättömiä evankeliumin ilosanomasta. Heillä ei siis ole tietoa siitä, minkä me kuulemme jo pienestä pitäen. Olemmehan kuulleet Jeesuksen kuolleen ristillä meidän puolestamme, kärsineen rangaistuksen meidän puolestamme, siksi että meillä olisi rauha.

Syyllinen ihminen pakenee Jumalaa, on levoton ja rauhaton. Mutta näin ei tarvitse olla. Hän saa tulla valoon, hän saa uskoa Jeesukseen. Jeesus sanoi kerran: "Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia."  Jeesus on lähellä, häneen saa tarttua. Vaikka syyllisyys painaa, anteeksiantamus on totta. Pimeydestä on mahdollista tulla valoon. Jeesus on valo, miksi kukaan jäisi pimeyteen? Myös hyvän hylkäämälle kuuluu tietoisuus siitä, että rakkaus on, että Jeesus on, hän joka voi eheyttää ja uudistaa kaiken.

Jeesus sanoi myös, että te olette maailman valo – hän antoi seuraajilleen vastuun valaista ympäristöään. Mutta missä sitten valoa tarvitaan ? Tietysti siellä, missä muuten olisi pimeää. Kristus ei kutsu seuraajiaan mukavasti valaisemaan ja lämmittämään toinen toisiaan – meitä joilla jo on valon jalämmön asiat kohdallaan – ei. Kristus kutsuu meitä viemään valoaan sinne, missä pimeys ahdistaa, missä pelko kauhistaa, missä elämä runtelee ja missä välinpitämättömyys, kylmyys ja kuolema tekevät työtään.

Kristityn kutsumuksessa Jeesuksen elämän esimerkki ei voi, eikä saa jättää meitä rauhaan. Sovittaakseen meidät Vapahtaja luopui elämän lämmöstä ja hyvyydestä;  sovittaakseen meidät Hän uhrasi itsensä.  Tälle tielle hän kutsuu myös meitä – seuraajiaan. Ei etsimään vain sitä, miten minun itseni olisi parempi olla – vaan luopumaan omasta hyvästämme niiden puolesta, jotka ilman apuamme jäisivät pimeään.

Kristus valo valaisee elämämme, tuo valo tuo esiin myös puutteemme, vajavuutemme ja syyllisyytemme Jumalan edessä – mutta Kristus valo osoittaa meille myös oikean suunnan – se vie meidät lähemmäs Kristusta ja lähemmäs toinen toistamme. Kristuksen läheisyydessä me näemme lähimmäisemme hädän ja puutteen ja Kristuksen esimerkin ohjaamina me haluamme valaista ja lämmittää toinen toistamme, ei vain täällä juhlavassa kirkossamme, vaan myös ja ennen muuta hyytävän arjen keskellä.

Kun Kristus valo tänään paljastaa oman syyllisyytemme ja vajavuutemme, meidän ei tarvitse lymytä pimeään, jottei totuus paljastuisi – ei, me saamme tulla esiin, Luojamme kasvojen eteen. Kristus tarjoaa meille armonsa ja anteeksiantonsa, voidaksemme aloittaa uudelleen palvellen ja rakastaen Jumalaa ja lähimmäistämme.

3. sunn. loppiaisesta 22.1.2022

Reijo Leino

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 8

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotonahalvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

Saarna

”Sano vain sana”. Sinä iltahetkenä, kun tuskailin saarnanteossa, mielessäni vain pyöri tuo sadanpäällikön lause. Sano vain sana. Minkäslaisia sanoja sinä tänään tahtoisit kuulla? Sen uskon ainakin, että monelle riittäisi vähemmätkin sanat, ettei pitkästyisi.

Tuon sadanpäällikön asema oli sellainen, ettei hän ainakaan pitkästynyt – nyt oli tosi kyseessä. Hänelle tärkeä ihminen kärsi ja kärsimyksen näkeminen tuntui hirveältä. Tuo kreikankielessä palvelijasta käytetty sana” pais” voi tarkoittaa myös lasta ja siinä tapauksessa tuon hädän voi ymmärtää eri tavalla. Mies oli valmis laittamaan itsensä likoon, jotta toinen ihminen, läheinen, paranisi – ettei tarvitsisi katsoa hänen tuskaansa.

Toisen ihmisen ahdinko saa edelleen ihmisiä liikkeelle – onneksi. Se voidaan nähdä vaikkapa monissa katastrofissa. Vaikka onnettomuuden uhrit ovat kaukana, koko maailma herää tekemään asialle jotakin. Tilanteen järkyttävyydestä huolimatta, tuntuu hyvältä ja oikealta, että vielä on olemassa ihmisen hätää, joka edes jollakin tavalla koskettaa meitä – pistää liikkeelle.

Samalla voimme kokea kuitenkin myös voimattomuutta – emme millään pysty poistamaan kaikkea maailman hätää. Kaikesta huolimatta on oikein tehdä parhaansa hädän poistamiseksi, kuin antaa periksi. Kai tuo toisen auttaminen luo turvaa myös meille itsellemme – kun on minun vuoroni joutua pulaan, toivon saavani tukea ja apua – niin tämän maailman pitäisi toimia.

Mutta entäs se sana ? Mitä sitten pitäisi sanoa? Sanat voivat saada tosi paljon aikaan. Jos joku oikein haukkuu sinut ja sanoo inhoavansa sinua, saatat muistaa sen pitkään. Voit muistaa sen loppuelämäsi jos se oikein osui kohdalle. Voi olla, että juuri sanottuna saatat nauraa kommentille ja väistää sen, mutta se voi alkaa hiertää hieman myöhemmin, kun olet rauhassa, hiljaa itseksesi. Sana vaikuttaa.

Mutta miten hyvältä voi tuntua, kun toinen sanoo sinun olevan mukava. Muistat sen pitkään. Päivä tuon yhden sanan takia muuttuu hetkessä. Tavanomainen päivä on yhtäkkiä hyvä ja toivoa täynnä oleva päivä. Olo on kuin olisit saanut siivet. Suhtaudut toisiinkin iloisemmin ja heitä auttaen. Sana vaikuttaa. Sana voi haavoittaa ja sana voi parantaa.

Sadanpäämies sanoi Jeesukselle: "Sano vain sana ja palvelijani paranee". Sadanpäämies komensi sataa alaista, hän oli komppanian päällikkö. Hän oli omassa työssään oppinut näkemään, että sana vaikuttaa.

Me kaikki taidamme kokemuksesta tietää, miten kotona tulee sanailtua välillä kaikkein läheisimpien kanssa. Se mitä sanomme vaikutta päivän, tunnelmaan, mutta myös omaan käsitykseen itsestämme. Välillä tuntuu, että tulisi pyytää anteeksi ja välillä, että toisen olisi aiheellista pyytää sinulta anteeksi. Mutta aina ei saa sanotuksi tai kuulluksi niitä sanoja, jotka tietää oikeaksi juuri sinä hetkenä.

Jeesuksella oli ilmiömäinen taito sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan. Kun sadanpäämies pyysi apua, Jeesus sanoi epäröimättä: "Minä tulen ja parannan palvelijan."  Hän vastasi heti avunpyyntöön.

Tapa, jolla Jeesus puhui ja eli oli niin vaikuttavaa, että hänen sanoihinsa uskottiin aivan erityisellä tavalla. Hän nimittäin eli siten kuin opetti muita. Hän eli Jumalan tahtomalla tavalla. Hän sanoi oikeat sanat oikeille ihmisille. Siksi sadanpäämieskin luotti Jeesuksen sanoihin. Hän tiesi Jeesuksen voivan parantaa kaukana olevan ihmisen.  Olet ehkä itsekin joskus rukoillut jonkun sairaan puolesta. Jeesuksen sanoissa oli jotain samaa - ja kuitenkin enemmän.

Muistatte luomiskertomuksesta kuinka Jumala joka päivä aloitti luomisen sanoilla. Ensimmäisenä luomispäivänä hän sanoi: "Tulkoon valo" ja todetaan, että "valo tuli." Nyt Jeesus sanoi sanat, joilla hän loi sairaan palvelijan elämän toisenlaiseksi. Jeesus sanoi sadanpäämiehelle: "Tapahtukoon niin kuin uskot."

Meille on annettu sanan mahti luoda lähimmäistemme päivästä toisenlainen: rohkaisemalla, lohduttamalla, antamalla anteeksi, pyytämällä anteeksi ja rukoilemalla toistemme puolesta. Samalla sanamme muuttavat meitä itseämmekin. Huomaamme Jumalan hyvän työn omalla kohdallamme jahuomaamme, että sanoimme Jumalan lapsina sanat Jeesuksen tavoin oikeaan aikaan. Hän on lähellä.

Jeesus sanoo meille tänäänkin tavalla, johon vain hän pystyy. On asioita, joihin vain hän voi tuoda avun. Ja on asioita, jotka me uskallamme tuoda vain hänen eteensä. Usko oli sadanpäämiehen kohdalla sitä, että hän näki tämän asian olevan juuri näin. Myös meillä on hätää, johon vain Jeesuksen sanomat sanat voivat antaa avun. Eikä tässä vielä kaikki: Jeesus myös vastaa avunhuutoomme. Hän kuulee pyyntösi uskosi pienuudestakin huolimatta.

Kristuksen elämää ohjasivat rakkaus ja anteeksianto – armollinen sana. Tuota sanomaa meidät on kutsuttu viemään sinne, missä elämme omaa arkeamme. Kristuksen rakkaus ei ole vain sanoja, tunnetta ja harrasta tunnelmaa. Se on myös rohkeaa ja kovaa työtä niiden hyväksi, jotka eheyttävän sanan ohella tarvitsevat konkreettista tukea.

Silloin kun huomaamme, että oma elämäntiemme on kulkenut kauas tämän armollisen Vapahtajamme luota, silloin saamme turvallisesti kuulla Hyvän Paimenemme kutsun, jossa Jesajan sanojen mukaan: ”Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen”.

1. sunn. loppiaisesta 8.1.2022

Reijo Leino

Kasteen Lahja

Johannesta voidaan hyvällä syyllä kutsua ihmisestä lähtevän pelastuksen ja parannuksen kulminaatiopisteeksi. Tämä erämaassa asuva, kummallisesti pukeutuva ja askeettista elämää viettävä mies sai kansan liikkeelle. Ihmiset lähtivät kuuntelemaan hänen julistustaan – siitäkin huolimatta, tai juuri sen vuoksi, että Johanneksen puheet olivat rankkoja kuultavia. Johannes ei säästellyt sanan säilää. Hän ei nöyristellyt mahtavienkaan edessä, hän sanoi kaikille sen, minkä uskoi todeksi.

Mikä sitten sai Johanneksen aikalaiset kulkemaan vaikeita taipaleita tullakseen torutuiksi, tuomituiksi ja kenties julkisesti häpäistyiksi? Israelin kansa eli odotuksen aikaa – malttamattomana kansa odotti muutoksen tekijää – Messiasta.

Kun ihmisellä menee hyvin, silloin ei ole syytä odottaa. Mutta kun tuntee, että asiat eivät ole kohdallaan, kun taivaanrannalla häämöttää tummia pilviä, kun olo tuntuu turvattomalta ja epävarmalta – silloin odotetaan. Odotetaan muutosta, korjausta asioihin. Tällaisessa tilanteessa Israelin kansa oli. Malttamattomina tultiin myös Johannekselta kyselemään, oletko sinä ehkä Messias. – Miten mairitteleva kysymys! Johannes ei kuitenkaan tavoitellut itselleen ihmisten mainetta ja kunniaa ja niinpä hän vastaa selkeästi ja rehellisesti, että hänessä ei odotuksen aika vielä pääty.

Johannekseen asti ihmisen ja Jumalan välinen suhde oli syntiinlankeemuksesta saakka ollut huonolla tolalla. Tätä suhdetta oli korjattu erilaisilla toimenpiteillä, mutta asiat eivät tulleet kuntoon. Aluksi Jumala koetti hävittää ihmisen pahuuden vedenpaisumuksella – vain Nooa perheineen pelastui – mutta tilanne ei korjaantunut. Ihmisen ja Jumalan välinen suhde oli säröillä.

Sitten Mooses sai kymmenen käskyä – ohjenuoran, jonka varassa ihminen voi elää sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa – mutta tämäkään ei auttanut. Ihminen rikkoi lupauksensa ja jätti käskyt noudattamatta.

Jumala johdatti kansaa – profeetat ohjasivat sitä oikealle tielle – mutta aina vain ja toistuvasti kansa poikkesi pois Jumalan tahdon tieltä. Jumala rankaisi kansaa pakkosiirtolaisuudella ja muilla kohtaloilla, mutta silloinkin tulos oli sama – kansa ei täyttänyt Jumalan vaatimuksia.

Nyt oli sitten vuorossa tämä erämaan julistaja – Johannes kastaja. Hän julisti kansalle synnin synniksi ja vaati sitä tekemään parannusta, mutta hänkään ei ollut se Jumalan lupaama Messias.

Mikä sitten erottaa Jeesuksen häntä edeltäneistä jumalan miehistä? Tietysti se, että hän on Jumalan poika – osa kolmiyhteistä Jumalaamme, itse asiassa itse Jumala. Mutta sisällöllisesti ero on myös merkittävä. Syntiinlankeemuksesta Johannekseen Jumala oli odottanut, että ihminen luopuisi pahuudestaan ja alkaisi noudattaa Jumalan tahtoa. Usein ihmiset lupasivatkin muuttaa tapansa ja sitoutua Jumalaansa entistä paremmin. Usein tuo yritys, niin kuin monen meistä uudenvuodenlupaukset, oli aito ja todellinen, mutta lopputulos oli kuitenkin aina sama. Ihminen ei täyttänyt Jumalan vaatimuksia.

Tähän Jeesus tuli tuomaan muutosta. Kun pyhyyttä ei voitu saavuttaa tekemällä, kun ihminen ei täyttänyt Jumalan lakia, tuli Jumala itse täyttämään lain vaatimuksen ja sovittamaan ihmisen itsensä kanssa.

Tähän sovitukseen meidät liitetään kasteessa – siinä meistä tulee Jumalan perheväkeä.

Me luterilaiset haluamme – Jeesuksen kehotuksen mukaisesti – tuoda lapset jo pienenä kasteessa Jeesuksen luokse. Tällä me korostamme, että ihmisen pelastus ei ole hänen oma tekonsa. Jeesuksen luokse saa tulla ilman omia ansioita, ilman suorituksia. Hänen luokseen saa tulla ihminen, joka itsessään ei kykene hyvään.

Kun ensimmäiset ihmiset lankesivat saatanan juoneen ja rikkoivat Jumalan tahdon, he pakenivat Jumalan kasvoja – he yrittivät peitellä pahuuttaan Jumalan edessä – eivätkä tahtoneet kohdata häntä, ettei heidän pahuutensa paljastuisi. Kuinka usein löydänkään itseni samasta tilanteesta. Tiedän rikkoneeni Jumalan tahtoa vastaan, mutta sen sijaan, että hakisin turvaa Vapahtajalta, koetankin peitellä tekoani ja piileskellä Jumalaani.

Jumalaa en kuitenkaan pääse pakoon – eikä minun tarvitsekaan. Sovittaakseen meidät itsensä kanssa, Jumala uhrasi puolestamme oman poikansa – poikansa, joka oli hänelle rakas.

Siinä on viesti meille, jotka tuskailemme oman elämämme kanssa. Oman syyllisyytemme ja pahojen tekojemme vaivaamille. Jumala antoi kaikkensa, että voisi sovittaa meidät. Hän antoi ainoan poikansa, että yhteys Jumalan ja ihmisen välillä säilyisi. Tänään meidän ei tarvitse paeta Jumalan kasvoja – me saamme tulla tällaisinamme Jumalan luo ja hän armahtaa meidät – sillä Jeesus on meidät lunastanut synnin ja tuomion alta.

Kun huomaamme oman syyllisyytemme ja puutteellisuutemme lähimmäisten ja Jumalan edessä – silloin meille jää kasteen armo Kristuksessa - ja se riittää kyllä.

 

Kuvat ko. jumalanpalveluksesta 8.1.2022; Keijo Pekkanen