Turistipapin viimeisin saarna 2021

Pääsiäinen

Hannu Tomperi

4.4.2021
 

Maria ja Magdalan Maria juoksevat haudalta. Pysähtyvät hengästyneenä. Haukkovat henkeä ja yrittävät kertoa, mitä he juuri kokivat ja näkivät. ”Hän sanoi, että teidän täytyy palata takaisin Galileaan. Hän odottaa teitä siellä. Hän elää!”

Pietari ei usko. Hän lähtee. Juoksee. Ja näkee. Hauta on tyhjä. Tyhjä on myös Pietari. Ei ole mitään. Ei edes ruumista haudassa. Pietari lysähtää kasaan. Hartiat nytkähtelevät, mutta kyyneliä ei tule. Nekin ovat juuttuneet johonkin.

Ja he lähtivät hiljalleen. Hämmentyneinä. Uuvuksissa. Ja odottivat. Ehkä mitään ei tapahtunut ja arki palautuu elämään. Ympyrä sulkeutuu. Jeesuksen seuraajat ovat palanneet kotiseudulleen. Kiertävä joukko on asettunut aloilleen. ”Ihmisten kalastajat” ovat taas aivan tavallisia kalastajia.

Ehkä lähteminen takaisin ja palaaminen arkeen lievittää pettymystä ja surua, jonka Mestarin poismeno on aiheuttanut. Etenkin Pietarin asemaan on helppo asettua. Aina ensimmäisenä, palavasieluisena, johtajana. Mutta totuuden edessä myös pelkurina, kieltäjänä. Pietaria on helppo ymmärtää. ”Minä lähden kalaan. Eipä tässä muutakaan voi eikä jaksa. Ehkä työ hukuttaa tämän syyllisyyden, tämän tuskan.” Niin, lähdetään töihin – tehdään edes jotain.

Tämä on varmaan yhteistä kokemusta. Kun kohtaa ylitsepääsemättömän tuntuisia esteitä tai vaikeuksia. Silloin tuntuu turvalliselta palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen. – ”Lähdetään jo nyt, vaikka kalaan.”

Pääsiäisen ja pääsiäisen jälkeisissä evankeliumiteksteissä on paljon tuttua. Pitkin matkaa ripoteltuja turvallisuuden palasia. Pietarikin poimii niitä ja pysähtyy muistamaan. Kokoaa kaikki palat yhteen ja näkee! Hiillos, kalaa ja leipää, yhteinen ateria, ”ottakaa ja syökää, tämä on minun…” Ja jälleen he kohtaavat. Hiilloksen äärellä. Pietari ja Jeesus.

Kadonneeksi luultu yhteys on jälleen totta. Kukaan ei kysy. Kukaan ei epäile. Nyt ei tarvita sanoja. Ylösnousseen kohtaamisessa on aina jotakin hyvin henkilökohtaista ja puhuttelevaa. Jotakin joka tapahtuu kunkin kohdalla ainutkertaisesti ja varmasti.

[…] Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi myös kalaa.

Yhteys. Tänään on pieni haikeus. Se liittyy lähtemiseen ja toisaalta paluuseen. Ympyrä sulkeutuu. Tämä on ollut minulle merkityksellinen aika. Olla täällä kanssanne. Palvella Jumalaa ja Costa Blancan seurakuntaa ja saada olla tässä kirkossa. Tämä kaikki on tehnyt vaikutuksen. Itseasiassa minulla on
kummallinen olo. Se on kuin kotiinpaluu. Vaikka olen vielä tässä. Ehkä se liittyy siihen, että tunnistaa jotakin tuttua.

Minusta on tuntunut hyvältä olla minä. Täällä teidän kanssanne.


Kiitos.

 

Ihmistä lähelle

Hannu Tomperi

Palmusunnuntai 27.3.2021 Matt. 21:12–17 (18–22)


Palmusunnuntaina Jumala tulee lähelle. Alkaa ihmisen matka. Jeesus menee temppeliin. Jeesus menee temppeliin ja riehuu ja rähjää ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Ajaa heidät sieltä ulos. Ei hyssyttelyä, anteeksipyyntöjä. Ympärillä olijat katselevat tapahtuvaa. Hämmentynyttä hiljaisuutta.
Hämmennystä aiheuttaa tuo mies. Voiko hän olla tuollainen?

Jeesus riehuu ja rähjää, huutaa solvauksia. Te koronkiskurit! te keinottelijat. Menkää ulos täältä! Ja mitä te siinä ihmettelette. Miksi te ette tee mitään! Voiko hän olla tuollainen?

Nälkäinen Jeesus kiroaa viikunapuun. Siinä ei ole hedelmää. Ei siinä pitänytkään olla – ei siihen vuodenaikaan. Mutta ottaa se vain niin mahtavasti aivoon, kun ei nälkäänsä saa syödä. Mitä tuokin puuntapainen tuossa seisoo. Kuivukoon! Jeesusta ottaa päähän. Voiko hän olla tuollainen?

Ihmisen Poika on kiusallinen Jeesus. Hän ei hyssyttele ja rauhoittele. Hän ei esiinny autuas hymy kasvoilla. Ei. Hän huutaa ja rähjää. Turhan tärkeät tärkeilijät kiusaantuvat. Voiko hän olla tuollainen?

Ihminen ja Jumala. Pitäisi olla joko – tai, mutta ei molempia ainakaan. Se on ristiriitaista. Eikä Jumala voi olla ristiriitainen. Ihminen ehkä voi, mutta ei kristitty ihminen. Sekin on jo liikaa. Voiko hän olla tuollainen?

Usein siihen tulee itsekin sorruttua. Siihen, että silittelee kaiken sileäksi, hyväksi ja parhain päin. Ja kertoo latteuksia, kun ei luota ihmisyyteen ja ihmisen sitkeyteen. Sanoo vain, että kaikella on tarkoituksensa. Silittää ja hyssyttää, pyytelee anteeksi. Vaikka tarkoittaa, että kaikelle ei todellakaan ole tarkoitusta. Toisinaan edes mysteeriä ihmeteltäväksi.

Hiljainen viikko ajaa ihmisen vierelle. Mitä hiljaisen viikon Jeesuskuvat kertovat elämästä? Ovatko ne kuvat siistittyjä ”Ikuisia Kertomuksia” kullatuin kirjaimin vai ovatko ne hikeä, verta, kyyneleitä ja eritteitä. Voiko hän olla tuollainen?

Ja siinä hän kuitenkin on. Silmiemme edessä. Tie, totuus ja koko elämä. Hyväksynkö sen? Vai tunnenko itseni kiusaantuneeksi ihmisen seurassa. Niin kuin oikeasti oikein oppineet. Voiko elämä olla tuollaista, tällaista.

Miksi pääsiäistä juhlitaan? Siksi koska se on elämän juhla. Elämän, joka on hallitsematonta. Siksi se on niin suuri, ainutlaatuinen, ainutkertainen. Mutta silti Jumala menee ja kuolee ristillä. Ja rikkoo loogisen rajan. Sen minkä ei pitäisi olla, tulee mahdolliseksi. Kolmantena päivänä. Viimeiseksi jää kysymys. Voiko hän olla tuollainen?

 

Toisella rannalla

Hannu Tomperi

4. paastonajan sunnuntai 13.3.2021  Joh. 6: 48-58

 

Täällä ollessa vääjäämättä pysähtyy katselemaan merta. Välimeren turkoosiin ja eri sinisen sävyihin taittuvaa taivasta jää vain ihmettelemään. Saaria ei oikeastaan ole eikä vastarantaa näe, mihin on kotimaassa tottunut, ainakin sisävesillä.

Taivaanrantaa tuijotellessa ja vastarantaa etsiessä pysähtyy myös ajattelemaan: minä seison tässä ja tuolla jossakin on toinen ja toisenlaista. Vähän tutumpaa on ajatella sitä vihreämpää nurmea aidan toisella puolella. Mutta jotakin samaa tässä olemisessa on. Pieni haikeus, joka on vääjäämättä uinut puseron sisään.

Kotimaa.

Vaikka sitä kuinka helposti kääntää omat asetuksensa vastamaan todellisuutta ja olemista täällä, muodostuu mielessä kaipauksen säveliä. Kaikella on aikansa. Sillekin, että kotona ollessa voi kaivata taas toisaalle – vastarannalle, jossa kadutkin ovat kultaa. Tai ainakin elämää ja vilinää enemmän.

”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa.” ja niin edelleen.

Paastonajan Raamatussa Jumalakin on toisella rannalla, jossakin kaukana ja ei-tavoitettavissa. Taivaanrannan rantaa etsiessä tavoittelen yhteyttä Luojaan ja lupaukseen. Jossakin on suojaisa satama, siellä kaikki kysymykset ja mysteerit ja merkitykset avautuvat. Tähän usko turvautuu, vaikka joskus etsimisestä väsyneet silmät eivät sinne kykene näkemään.

Sunnuntain evankeliumissa tämä ihmisen ja Jumalan välinen välimatka kuroutuu umpeen. Hetkessä avautuu tilaisuus nähdä ja päästä katsomaan vastarannalle.

Juuri ennen on kerrottu, miten Jeesus vähistä antimista ruokkii tuhannet. Ja leipää riittää ja kalaa ja jää vielä ylikin. Tämä ihme kertoo jakamisesta. Siitä miten ehkä yhden pyyteetön ele tarjota toiselle, jolla ei ollut mitään, avaa ympärillä olijoiden mielet antamaan, auttamaan, tarjoamaan – siitä mikä oli omaa. Ja kaikille riitti Elämän Leipä.

Kyse ei ollutkaan materiasta, vaan hengestä. Tahtotilasta jakaa.

Mestari levittää kätensä ja kutsuu: Tulkaa syömään. Teidät ravitaan. Tulkaa juomaan. Janonne sammutetaan. Kutsukaa mukaanne kaikki. Hekin saavat syödä ja juoda.

Ja kaikki ne kysymykset joita kysyin: Miten pitäisi toimia, että kelpaisi, että ei hylättäisi, että saisi olla – raukeavat. Kaikki suorittaminen, kelpaaminen ja pyrkiminen. Tällä rannalla niitä ei ole. On vapaus olla. Ja vasta siitä vapaudesta kykenee jakamaan. Sellainen vapaus sytyttää liekin, tulen, palon, joka leviää Elämän Henkäyksen puhaltaessa.

Tällaisen ilmestyksen he varmaan näkivät ja kokivat, kun ihmisen ja Jumalan välimatka kuroutui umpeen.

Minä olen elämän leipä. Tämä leipä tulee taivaasta ja se, joka tätä leipää syö, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.

 

Ruumiillista

Hannu Tomperi

2. paastonajan sunnuntai 27.2.2021

 

Fyysinen kosketus on perustavin tapa olla yhteydessä toiseen. Pieni lapsi rauhoittuu sylissä. Surevaa lohduttaa lämmin halaus. Käsi kädessä myötäelää syvemmin kuin latteilla sanoilla. Vanhukselta muistisairaus otti pois sanat ja ymmärtämisen. Hän tuntee silti, kun hiuksia silitetään tai kättä pidellään.

Vieraan kädenpuristus on rauhan tervehdys. Siinä syntyy luottamus.

Olemme eläneet erikoisessa ihmiskokeessa. Siinä sosiaalista olemista rajoitetaan monin tavoin. Milloin olet viimeksi tervehtinyt lujalla ja reilulla kädenpuristuksella? Miloin olen halannut ystävää lämpimällä sylillä tai taputtanut onnitellen olkapäätä. Milloin olen edes nähnyt vieraan ohikulkijan kasvot ja ilmeen ja eleet?

Alan unohtaa.

Yhtäkkiä huomaan, miten kaipaan fyysistä olemista. Jalkapalloa ja sählykenttää. Ja että voisin halata ystävää tervehtien ja hyvästellen ja tuntea luottavan kädenpuristuksen tai että näkisin edes kasvot.

Jotakin ja paljon puutuu. Yksinäisyys vailla kosketusta on saanut merkityksen.

Simon on pyytänyt Jeesuksen aterialle. Niin oli tapana tervehtiä synagogassa vieraillutta opettajaa. Tapana oli, että vierasta tervehditään suudelmalla. Hänelle annetaan vettä jalkojen pesuun ja pää voidellaan öljyllä.

Vierasta kosketetaan fyysisesti monella tavalla. Fariseus ei kuitenkaan toiminut tavan mukaan. Se kertoo julmuudesta. En halua sinua lähelle. Et ole minulle olemassa. Kuten päivän evankeliumi kertoo, seremonian hoitaa hänen puolestaan toinen. Siinä kohtaamisessa on monta kosketusta. Ei yhtään sanaa.

Kyyneleet kastelevat jalat. Hän kuivaa ne hiuksillaan, suutelee niitä ja voitelee ne tuoksuvalla öljyllä. Kohtaaminen on maalauksellisen kaunis. Itseasiassa hyvin intiimi. Siksi siinä on mukana myös kaikki, millä muiden närkästys alleviivataan. Hätkähdän, miten suorastaan provosoiva tämä esitys onkaan. Miksi se on päätynyt tähän kirjoitettuun sivuun? Ja ennen kaikkea, miksi kohtaus on jäänyt näille sivuille eikä sitä saksittu pois?

Monet Jeesuksen kohtaamiset ovat kokonaisvaltaisia. Tämäkin. Ei ole vain sanoja. On tekoja – kosketus. Aitoa kohtaamista, parantavaa rakkautta. Kristinusko on itseasiassa hyvin ruumiillinen uskonto. Siinä kosketaan, syödään, juodaan, katsotaan, maistetaan ja liikutaan ja kaikessa siinä:

Jumala on läsnä ja elämän paljaimmilla hetkillä kristuksen tunteminen voi purkautua pelkissä kyyneleissä tai käsien ristimisessä. Rukouskin on hyvin fyysinen tapahtuma.

Ehkä tämän kertomuksen tarkoitus – miksi sitä pahennusta aiheuttavana ei ole selitetty pois, on ollutkin kirjoittaa esille, miten tärkeää se on, että tunnemme toistemme kehon, kosketuksen, tuoksun ja lämpimän ihon. Siitä tietää ja tunnistaa olennaisen.

Jumala tuli ihmiseksi.

 

Jumalan rakkauden uhritie

Hannu Tomperi

2. sunnuntai ennen paastonaikaa 13.2.2021

 

Vanhassa Testamentissa, sen alkulehdillä on kertomus Abrahamista, jolle Herra Jumala antaa tehtävän.


Jumala sanoi Abrahamille: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat ja uhraa hänet polttouhriksi paikassa, jonka minä sinulle osoitan.” Abraham tekee niin kuin Herra Jumala on häntä käskenyt. Pilkkoo puut, antaa ne Iisakin kannettavaksi. Itse hän ottaa tulen ja veitsen ja rakentaa alttarin. Iisak hämmästelee isänsä toimia: ”Tässä on tuli ja puut ja alttari. Missä on karitsa polttouhriksi?” Karitsan sijaan Abraham sitoo poikansa ja nostaa Iisakin uhrialttarin puiden päälle. Mutta Abraham ei ehdi kohottaa veistä. Herran sanansaattaja sanoo: ”Älä uhraa poikaasi! Minä tiedän, että sinä pelkäät ja kunnioitat Jumalaa.” Samassa Abraham huomaa oinaan, joka on tarttunut sarvistaan pensaikkoon. Sen Abraham uhraa poikansa sijasta.

Tämä kertomus jatkuu Jumalan lupauksella. Jumala lupaa siunata kuuliaisuudesta Abrahamia. ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.”

Laskiaissunnuntain evankeliumiteksti liittyy kokonaisuuteen, jossa Jeesuksen julkinen toiminta saavuttaa käännekohtansa. Edessä on vaellus kohti Jerusalemia, kärsimystä ja kuolemaa. Tunneskaala vaihtelee riemusta pelkoon, pettymykseen ja hämmennykseen.

”Isä miksi minut hylkäsit”.

Maailma on kaunis. Mutta elämällä on joskus pelottavat kasvot. Inhimillistä kärsimystä selitetään usein seurauksena jostakin. Tulva vie talon, pandemia vie työpaikan, kuivuus aiheuttaa nälkää, sota tappaa. Kärsimyksen syy pyritään kohdistamaan johonkin ulkoiseen.

”Isä, miksi minut hylkäsit? Miksi et lopeta kärsimystä?”


Teologiassa puhumme kärsimyksen ongelmasta. Sanomme, että jumala on hyvä. Jumala on kaikkivaltias. Mutta maailmassa on silti kärsimystä. Johtaako päätelmä siis siihen, että jumala on kyllä hyvä mutta ei kykene poistamaan kärsimystä. Vai onko niin, että jumala on kaikkivaltias mutta ei ole hyvä salliessaan kärsimyksen.

Luulen, että koko ajatuskulku on väärin asetettu. Epäilen kuvaa Jumalasta, joka vaikuttaa maailmassa inhimillisen mielen mukaan. Että Jumala ikään kuin suostuisi luomaan maailman, joka on meidän kuvamme siitä. Luomiskertomuksessa esitetään ajatus jumalasta, joka uskoi maan hoitamisen ihmiselle. Mitä tahansa ihmiskunnalle tapahtuukin, se tapahtuu ihmisolennon päätösten ja tekojen kautta.

Anne Friedin eräässä kirjassa on pieni ajatus: ”Ihminen on vastuussa niistä kärsimyksistä, joita ihminen ihmiselle aiheuttaa. Emme voi edes syyttää luonnonilmiöitä tai katastrofeja koska näissäkin tapahtumissa ihminen on vaikuttavana olentona osallisena. Jumala ei luo tapahtumia, jotka sattuvat meille. Ne lähtevät ihmisestä.” (1)

Mutta mitä tapahtuu ihmiselle vastuun taakan painamana? Kristittynä eläminen on heittäytymistä. Se on uskoa rakkauden ja välittämisen voimaan.

Abraham laittoi itsensä alttiiksi Jumalalle kuuliaisuuden vuoksi. Pääsiäisnäytelmä on hyvin samankaltainen kertomus. Abraham sai lupauksen, että hänen jälkeläisiensä siunaus koituu koko maailman siunaukseksi. Jumalan lupaus Abrahamille täyttyy kärsimysnäytelmän loppunäytöksessä, kun naulat lyödään läpi ranteen, läpi nilkan.

Tämä Jumalan uhri on kutsu kristitylle. Jumala tuli lihaksi Kristuksessa. Kristus inkarnoituu ainoastaan meidän käsiemme kautta. Ei kristittynä elämisen tarvitse olla suuria tekoja. Ajatus, välittäminen ja huomaavaisuuskin on rakkautta.

Kristittyinä meidät on kutsuttu kantamaan vastuuta, asettamaan itsemme alttiiksi – Rakkauden uhriksi.

(1) Anne Fried, Avoimin Silmin. Kirjapaja, Helsinki 1997.

 

ANSAISEMATON ARMO

Hannu Tomperi

3. sunnuntai ennen paastonaikaa 30.1.2021

Kristilliseen uskoon ja ajatteluun kuuluu olennaisena käsitys armosta ja Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Evankeliumissa Luukas puhuu arvottomista palvelijoista, tai oikeastaan orjista, jotka tekevät sen mitä piti tehdä. Verrokkiteksteissä sekä Johannes että Matteus viittaavat käänteiseen järjestykseen, jossa ensimmäisinä tulleet ovatkin viimeisenä.

Jäin pohtimaan näitä tekstejä ja mitä ne avaavat päivän teemaan. Minua on aina kiinnostanut näistä vertaus Viinitarhan Isännästä, joka maksaa kaikille saman palkan. Riippumatta kuinka paljon tai vähän ovat ansainneet. Viimeksi tulleet ovat hämillään ja noutavat palkkansa armottomien katseiden heitä seuratessa. Saman palkan saaneina, he eivät tiedä miten olisivat. Eivät varmaan hämmennykseltään osaa osoittaa kiitostakaan. Sanatonta ja sanomatonta kunnioitusta isäntäänsä kohtaan he varmaan sen sijaan tunsivat.

Armon kokemus on aina yhtä tyhjentävää. Siinä ei ole enempiä selityksiä. Sain jotakin, jota en ansainnut, joka ei enää olisi ollut mahdollista, mutta oli kuitenkin. – Siinä kiitoskin tuntuu lattealta.

Armo on meille tuttu käsite. Se on luterilaisen teologian syvintä perustaa. Sillä on monia ilmenemismuotoja. Synti – syyllisyys ja armahdus ovat tuttuja teemoja. Haluaisin kuitenkin vielä laajentaa tuota käsitettä. Armon käsitettä. Sitä hyvää, mitä Jumala luomakunnalle antaa, kutsutaan kristillisessä perinteessä myös armoksi. Jumalaa selittäessään Luther sanoo ”kaiken olevan armoa”: Elämän syntyminen, elämän ylläpitäminen, onnellisuus, virkistys, kauneus, rakkaus ja toimeentulo – kaikkiin liittyy kristitylle suuri armon kokemus. Lutherin mukaan ne ovat kaikki ansaitsemattomia Jumalan rikkaita lahjoja – niitä ei saa pitää itsestään selvinä.

Noin viikon ajan olen seurannut keskustelua liittyen ympäristöetiikkaan ja eläinten oikeuksiin. Keskustelun ydin liittyy väestön kasvuun ja määrään sekä ruuan tehotuotantoon ja tuotantoeläinten kohteluun ja että tuotantoeläinten kohtelu ei aina ole kristillisten arvojen mukaista.

Keskustelun pohjana ollut kolumni ei sinällään sisältänyt meille kristityille vieraita ajatuksia. Fransiscus Assisilaisen sanoja hieman päivitettynä, joissa korostuu ihmisen vastuu ja miten valinnoilla voi vaikuttaa. Ja että jokaisen elävän olennon kohdalla toteutuu olemassaolon suuri ihme.

Syvään ympäristöteologiaan liittyy ajatus siitä, että koko ekosysteemin hyvinvoinnissa heijastuu Jumalan armo. Ihminenkin on olemassa vain armosta. Yksi osa ekosysteemiä, eikä systeemin kannalta edes kovinkaan oleellinen. Tarkoitan sitä, että luomakunta voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi olla olemassa ilman elämää ylläpitävää ekosysteemiä.

Siksi on itsestään selvää, että tuhoava ja vain hyväksikäyttävä asenne Jumalan luomakuntaa kohtaan ei voi olla oikein. Olisiko se jopa armon halpana pitämistä? Summa summarum. Olemme täällä, koko luomakunta on, vain koska Jumalan on. Se on elämää yksin armosta.

--- --- ---


Martti Luther kirjoittaa: Minä uskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, Taivaan ja maan luojaan.


”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther)

 

Ilmoittajasta tulee ilmoitus

Hannu Tomperi

2. sunnuntai loppiaisesta 16.1.2021

Jeesus aiheuttaa hämmennystä. Huutaa torilla:
- Jumalan Valtakunta tulee!


Jeesus väittelee ja riitelee uskonnollisen eliitin kanssa. Sanoo viimeisen sanan ja tukkii vastustajien suut. Jeesus menee temppeliin ja riehuu ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Syö ja juo ja seurustelee heidän kanssaan, joista vaietaan ja jotka on suljettu yhteisöjensä ulkopuolelle. Jeesus rikkoo lakia ja sääntöjä, tekee työtä silloin kun työtä ei pidä tehdä. Jeesus pahoittaa mielensä, katuu, pelkää, itkee ja pakenee ja palaa takaisin. Jeesus nostaa ylös katuun lyödyn. Opettaa oppineita ja saattaa heidät tarkastelemaan omaa olemistaan.

Jeesus on radikaali, aktivisti - elää kuten opettaa. Uskoo ja tekee ja toimii. Tämä on kovin toisenlainen kuva Jeesuksesta. Mutta tällainenkin kuva on. Se on kaikissa evankeliumeissa. Minua on aina kiinnostanut enemmän tämä kuva kuin silotellut kuvat. Siinä on elämää, likaa ja multaa ja säröjä. Kaikkea sitä, mitä ihmisen elämässä on.

Miten tästä kuvasta rakennetaan silta täydelliseen? Tarvitaanko siltaa? Tarvitaanko selityksiä. Voidaanko vain hyväksyä ristiriita, Jumala tuli ihmiseksi. Jumala tuli ihmiseksi, jotta mekin tulisimme – ihmiseksi. Pois omalta mukavuusalueelta. Tekemään käsillämme sitä, mistä puhumme ja mitä opetamme.

Jeesuksen puheet olivat helppoja. Eivät ne olleet monimutkaisia kudelmia. Jeesuksen sanat tulivat kohti suoraan. Itsestään selvyyksinä ja muodoiltaan pelkistettyinä kuin pyöreät kivet. Jokainen kuulija tiesi ja ymmärsi ja sisäisti niiden merkityksen. Meille ne ovat kovin vaikeita. Ne vaativat teologista pohdintaa ja oikeaa puhdasta oppia. En usko, että niin oli tarkoitus. Ennemminkin oli tarkoitus tehdä, toimia ja muuttaa maailmaa. Sitä maailmaa kunkin lähipiirissä ja näkyvillä.

Tässä kohdin evankeliumi pakottaa meidät tutkimaan omaa toimintaamme, kristittyinä ja seurakuntana, seurakunnan perustehtävääkin tarkastellen. Meidän tehtävämme on auttaa ihmisiä Kristuksen yhteyteen ja yhteyteen toistensa kanssa. Sen me teemme kuulemalla, kuuntelemalla ja palvelemalla niin, että Kristuksen läsnäolo ja sanat tulevat todeksi. Kaikki se mistä Jeesus puhui ja opetti ja teki, palautuu konkretiaan vuorisaarnassa. Siinä on kuvattu inhimillinen visio, joka toteutuu suhteessa toisiimme: olemalla jalomielinen niitä kohtaan, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta huolehtia itsestään; voittamalla kauna ja kostonhalu ja ottamalla avosylin vastaan ne, jotka tunnustavat tehneensä väärin; kohtelemalla vihollista samanarvoisena ihmisenä, vaikka hänet olisi nujerrettu puolustuskyvyttömäksi, ja ymmärtää että vastakkain asettelussa toisella on aivan yhtä paljon syitä seistä kantansa takana kuin itsellä. (1)

--- --- ---

Sillä:
- Hengen minä jätän teille, ja siitä teidät tunnistetaan minun omikseni…
- Julistakaa armoa ja hyväksytyksi tulemista niille, jotka sitä elämässään jäävät vaille ja toivoa, luottamusta, oikeudenmukaisuutta.
- Julistakaa pelastusta niistä helveteistä, joita elämässä on, että niistäkin selviää.
- Kuulkaa, kuunnelkaa.
- Olkaa läsnä ja tukena siellä, missä teitä tarvitaan.

Jeesuksen persoona on ihmeellinen, erityinen inspiraation lähde. Ennen kaikkea siinä, mitä ja miten olemme. Kristuksen käsinä Jumalan Valtakunnassa, joka on jo täällä.

(1) Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen, Into Kustannus Oy, 2008. s.206