Turistipapin viimeisin saarna 2021

Jumalan rakkauden uhritie

Hannu Tomperi

2. sunnuntai ennen paastonaikaa 13.2.2021

 

Vanhassa Testamentissa, sen alkulehdillä on kertomus Abrahamista, jolle Herra Jumala antaa tehtävän.


Jumala sanoi Abrahamille: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat ja uhraa hänet polttouhriksi paikassa, jonka minä sinulle osoitan.” Abraham tekee niin kuin Herra Jumala on häntä käskenyt. Pilkkoo puut, antaa ne Iisakin kannettavaksi. Itse hän ottaa tulen ja veitsen ja rakentaa alttarin. Iisak hämmästelee isänsä toimia: ”Tässä on tuli ja puut ja alttari. Missä on karitsa polttouhriksi?” Karitsan sijaan Abraham sitoo poikansa ja nostaa Iisakin uhrialttarin puiden päälle. Mutta Abraham ei ehdi kohottaa veistä. Herran sanansaattaja sanoo: ”Älä uhraa poikaasi! Minä tiedän, että sinä pelkäät ja kunnioitat Jumalaa.” Samassa Abraham huomaa oinaan, joka on tarttunut sarvistaan pensaikkoon. Sen Abraham uhraa poikansa sijasta.

Tämä kertomus jatkuu Jumalan lupauksella. Jumala lupaa siunata kuuliaisuudesta Abrahamia. ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.”

Laskiaissunnuntain evankeliumiteksti liittyy kokonaisuuteen, jossa Jeesuksen julkinen toiminta saavuttaa käännekohtansa. Edessä on vaellus kohti Jerusalemia, kärsimystä ja kuolemaa. Tunneskaala vaihtelee riemusta pelkoon, pettymykseen ja hämmennykseen.

”Isä miksi minut hylkäsit”.

Maailma on kaunis. Mutta elämällä on joskus pelottavat kasvot. Inhimillistä kärsimystä selitetään usein seurauksena jostakin. Tulva vie talon, pandemia vie työpaikan, kuivuus aiheuttaa nälkää, sota tappaa. Kärsimyksen syy pyritään kohdistamaan johonkin ulkoiseen.

”Isä, miksi minut hylkäsit? Miksi et lopeta kärsimystä?”


Teologiassa puhumme kärsimyksen ongelmasta. Sanomme, että jumala on hyvä. Jumala on kaikkivaltias. Mutta maailmassa on silti kärsimystä. Johtaako päätelmä siis siihen, että jumala on kyllä hyvä mutta ei kykene poistamaan kärsimystä. Vai onko niin, että jumala on kaikkivaltias mutta ei ole hyvä salliessaan kärsimyksen.

Luulen, että koko ajatuskulku on väärin asetettu. Epäilen kuvaa Jumalasta, joka vaikuttaa maailmassa inhimillisen mielen mukaan. Että Jumala ikään kuin suostuisi luomaan maailman, joka on meidän kuvamme siitä. Luomiskertomuksessa esitetään ajatus jumalasta, joka uskoi maan hoitamisen ihmiselle. Mitä tahansa ihmiskunnalle tapahtuukin, se tapahtuu ihmisolennon päätösten ja tekojen kautta.

Anne Friedin eräässä kirjassa on pieni ajatus: ”Ihminen on vastuussa niistä kärsimyksistä, joita ihminen ihmiselle aiheuttaa. Emme voi edes syyttää luonnonilmiöitä tai katastrofeja koska näissäkin tapahtumissa ihminen on vaikuttavana olentona osallisena. Jumala ei luo tapahtumia, jotka sattuvat meille. Ne lähtevät ihmisestä.” (1)

Mutta mitä tapahtuu ihmiselle vastuun taakan painamana? Kristittynä eläminen on heittäytymistä. Se on uskoa rakkauden ja välittämisen voimaan.

Abraham laittoi itsensä alttiiksi Jumalalle kuuliaisuuden vuoksi. Pääsiäisnäytelmä on hyvin samankaltainen kertomus. Abraham sai lupauksen, että hänen jälkeläisiensä siunaus koituu koko maailman siunaukseksi. Jumalan lupaus Abrahamille täyttyy kärsimysnäytelmän loppunäytöksessä, kun naulat lyödään läpi ranteen, läpi nilkan.

Tämä Jumalan uhri on kutsu kristitylle. Jumala tuli lihaksi Kristuksessa. Kristus inkarnoituu ainoastaan meidän käsiemme kautta. Ei kristittynä elämisen tarvitse olla suuria tekoja. Ajatus, välittäminen ja huomaavaisuuskin on rakkautta.

Kristittyinä meidät on kutsuttu kantamaan vastuuta, asettamaan itsemme alttiiksi – Rakkauden uhriksi.

(1) Anne Fried, Avoimin Silmin. Kirjapaja, Helsinki 1997.

 

ANSAISEMATON ARMO

Hannu Tomperi

3. sunnuntai ennen paastonaikaa 30.1.2021

Kristilliseen uskoon ja ajatteluun kuuluu olennaisena käsitys armosta ja Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Evankeliumissa Luukas puhuu arvottomista palvelijoista, tai oikeastaan orjista, jotka tekevät sen mitä piti tehdä. Verrokkiteksteissä sekä Johannes että Matteus viittaavat käänteiseen järjestykseen, jossa ensimmäisinä tulleet ovatkin viimeisenä.

Jäin pohtimaan näitä tekstejä ja mitä ne avaavat päivän teemaan. Minua on aina kiinnostanut näistä vertaus Viinitarhan Isännästä, joka maksaa kaikille saman palkan. Riippumatta kuinka paljon tai vähän ovat ansainneet. Viimeksi tulleet ovat hämillään ja noutavat palkkansa armottomien katseiden heitä seuratessa. Saman palkan saaneina, he eivät tiedä miten olisivat. Eivät varmaan hämmennykseltään osaa osoittaa kiitostakaan. Sanatonta ja sanomatonta kunnioitusta isäntäänsä kohtaan he varmaan sen sijaan tunsivat.

Armon kokemus on aina yhtä tyhjentävää. Siinä ei ole enempiä selityksiä. Sain jotakin, jota en ansainnut, joka ei enää olisi ollut mahdollista, mutta oli kuitenkin. – Siinä kiitoskin tuntuu lattealta.

Armo on meille tuttu käsite. Se on luterilaisen teologian syvintä perustaa. Sillä on monia ilmenemismuotoja. Synti – syyllisyys ja armahdus ovat tuttuja teemoja. Haluaisin kuitenkin vielä laajentaa tuota käsitettä. Armon käsitettä. Sitä hyvää, mitä Jumala luomakunnalle antaa, kutsutaan kristillisessä perinteessä myös armoksi. Jumalaa selittäessään Luther sanoo ”kaiken olevan armoa”: Elämän syntyminen, elämän ylläpitäminen, onnellisuus, virkistys, kauneus, rakkaus ja toimeentulo – kaikkiin liittyy kristitylle suuri armon kokemus. Lutherin mukaan ne ovat kaikki ansaitsemattomia Jumalan rikkaita lahjoja – niitä ei saa pitää itsestään selvinä.

Noin viikon ajan olen seurannut keskustelua liittyen ympäristöetiikkaan ja eläinten oikeuksiin. Keskustelun ydin liittyy väestön kasvuun ja määrään sekä ruuan tehotuotantoon ja tuotantoeläinten kohteluun ja että tuotantoeläinten kohtelu ei aina ole kristillisten arvojen mukaista.

Keskustelun pohjana ollut kolumni ei sinällään sisältänyt meille kristityille vieraita ajatuksia. Fransiscus Assisilaisen sanoja hieman päivitettynä, joissa korostuu ihmisen vastuu ja miten valinnoilla voi vaikuttaa. Ja että jokaisen elävän olennon kohdalla toteutuu olemassaolon suuri ihme.

Syvään ympäristöteologiaan liittyy ajatus siitä, että koko ekosysteemin hyvinvoinnissa heijastuu Jumalan armo. Ihminenkin on olemassa vain armosta. Yksi osa ekosysteemiä, eikä systeemin kannalta edes kovinkaan oleellinen. Tarkoitan sitä, että luomakunta voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi olla olemassa ilman elämää ylläpitävää ekosysteemiä.

Siksi on itsestään selvää, että tuhoava ja vain hyväksikäyttävä asenne Jumalan luomakuntaa kohtaan ei voi olla oikein. Olisiko se jopa armon halpana pitämistä? Summa summarum. Olemme täällä, koko luomakunta on, vain koska Jumalan on. Se on elämää yksin armosta.

--- --- ---


Martti Luther kirjoittaa: Minä uskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, Taivaan ja maan luojaan.


”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther)

 

Ilmoittajasta tulee ilmoitus

Hannu Tomperi

2. sunnuntai loppiaisesta 16.1.2021

Jeesus aiheuttaa hämmennystä. Huutaa torilla:
- Jumalan Valtakunta tulee!


Jeesus väittelee ja riitelee uskonnollisen eliitin kanssa. Sanoo viimeisen sanan ja tukkii vastustajien suut. Jeesus menee temppeliin ja riehuu ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Syö ja juo ja seurustelee heidän kanssaan, joista vaietaan ja jotka on suljettu yhteisöjensä ulkopuolelle. Jeesus rikkoo lakia ja sääntöjä, tekee työtä silloin kun työtä ei pidä tehdä. Jeesus pahoittaa mielensä, katuu, pelkää, itkee ja pakenee ja palaa takaisin. Jeesus nostaa ylös katuun lyödyn. Opettaa oppineita ja saattaa heidät tarkastelemaan omaa olemistaan.

Jeesus on radikaali, aktivisti - elää kuten opettaa. Uskoo ja tekee ja toimii. Tämä on kovin toisenlainen kuva Jeesuksesta. Mutta tällainenkin kuva on. Se on kaikissa evankeliumeissa. Minua on aina kiinnostanut enemmän tämä kuva kuin silotellut kuvat. Siinä on elämää, likaa ja multaa ja säröjä. Kaikkea sitä, mitä ihmisen elämässä on.

Miten tästä kuvasta rakennetaan silta täydelliseen? Tarvitaanko siltaa? Tarvitaanko selityksiä. Voidaanko vain hyväksyä ristiriita, Jumala tuli ihmiseksi. Jumala tuli ihmiseksi, jotta mekin tulisimme – ihmiseksi. Pois omalta mukavuusalueelta. Tekemään käsillämme sitä, mistä puhumme ja mitä opetamme.

Jeesuksen puheet olivat helppoja. Eivät ne olleet monimutkaisia kudelmia. Jeesuksen sanat tulivat kohti suoraan. Itsestään selvyyksinä ja muodoiltaan pelkistettyinä kuin pyöreät kivet. Jokainen kuulija tiesi ja ymmärsi ja sisäisti niiden merkityksen. Meille ne ovat kovin vaikeita. Ne vaativat teologista pohdintaa ja oikeaa puhdasta oppia. En usko, että niin oli tarkoitus. Ennemminkin oli tarkoitus tehdä, toimia ja muuttaa maailmaa. Sitä maailmaa kunkin lähipiirissä ja näkyvillä.

Tässä kohdin evankeliumi pakottaa meidät tutkimaan omaa toimintaamme, kristittyinä ja seurakuntana, seurakunnan perustehtävääkin tarkastellen. Meidän tehtävämme on auttaa ihmisiä Kristuksen yhteyteen ja yhteyteen toistensa kanssa. Sen me teemme kuulemalla, kuuntelemalla ja palvelemalla niin, että Kristuksen läsnäolo ja sanat tulevat todeksi. Kaikki se mistä Jeesus puhui ja opetti ja teki, palautuu konkretiaan vuorisaarnassa. Siinä on kuvattu inhimillinen visio, joka toteutuu suhteessa toisiimme: olemalla jalomielinen niitä kohtaan, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta huolehtia itsestään; voittamalla kauna ja kostonhalu ja ottamalla avosylin vastaan ne, jotka tunnustavat tehneensä väärin; kohtelemalla vihollista samanarvoisena ihmisenä, vaikka hänet olisi nujerrettu puolustuskyvyttömäksi, ja ymmärtää että vastakkain asettelussa toisella on aivan yhtä paljon syitä seistä kantansa takana kuin itsellä. (1)

--- --- ---

Sillä:
- Hengen minä jätän teille, ja siitä teidät tunnistetaan minun omikseni…
- Julistakaa armoa ja hyväksytyksi tulemista niille, jotka sitä elämässään jäävät vaille ja toivoa, luottamusta, oikeudenmukaisuutta.
- Julistakaa pelastusta niistä helveteistä, joita elämässä on, että niistäkin selviää.
- Kuulkaa, kuunnelkaa.
- Olkaa läsnä ja tukena siellä, missä teitä tarvitaan.

Jeesuksen persoona on ihmeellinen, erityinen inspiraation lähde. Ennen kaikkea siinä, mitä ja miten olemme. Kristuksen käsinä Jumalan Valtakunnassa, joka on jo täällä.

(1) Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen, Into Kustannus Oy, 2008. s.206