Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Tiedätkö mikä on jouluaaton suuri kysymys. Kysymys, joka joulua odottaessa kaikuu monen vanhemman huulilla. Kysymys, joka saa monen pienen mielen kovin levottomaksi. No, tietysti se on: ”Onko täällä kilttejä lapsia”. Sukupolvien ajan lapsia on ohjattu kiltteyteen ja kuuliaisuuteen tuon kysymyksen voimalla. Kaikkihan me tiedämme, että tuohon kysymykseen voi vastata vain yhdellä tavalla – ainakin, jos haluaa saada lahjoja.
Mutta entä sitten, jos ei puhtaalla omallatunnolla voikaan vastata kysymykseen myönteisesti? Jos, rehellisyyden nimissä olisikin vastattava toisin? Rehellisyys maan perii – sanotaan, mutta miten on lahjojen laita. Kuuluvatko lahjat myös meille, jotka emme koe elämässämme täyttävämme kiltteyden mittaa?
Kuuluvat toki, mikäli arvioimme asiaa joululahjojen perinteestä käsin – siitä mistä lahjaperinne on saanut alkunsa. Me annamme lahjoja muistuttaaksemme toisiamme joulun suurimmasta lahjasta – maailman Vapahtajasta.
Jumala, joka antoi meille Jeesuksen sovittajaksemme, ei lähesty meitä tiukaten: ”oletko ollut kiltti”, oletko ollut hyvä lähimmäinen, oletko toiminut oikeudenmukaisesti. Jumala tietää, mitä meidän täytyy noihin kysymyksiin vastata – kun olemme rehellisiä. Juuri meitä varten hän lähetti Jeesuksen puolustajaksemme ja sovittajaksemme. Jumalan edessä emme tule kelvollisiksi omilla teoillamme ja onnistumisellamme. Jumalan olemukseen kuuluu armo – armo joka on vastakohta oikeudenmukaisuudelle.
Tullessamme Jumalan huoneeseen – kirkkoon - etsimään joulurauhaa, joulun tunnelmaa, me tulemme Jumalan palveltaviksi. Jumala lähestyy meitä ja puhuttelee meitä kutakin yksilöllisellä tavallaan. Tärkeää on muistaa ja ymmärtää, että Jumalan luokse me saamme tulla turvallisin ja luottavaisin mielin. Täällä emme ole tuomiolla, täällä meitä ei syytetä – kirkko on paikka jossa sinua puolustetaan, jossa sinulle julistetaan evankeliumin ilosanomaa.
Kun sanoma armosta koskettaa meitä, me lähdemme täältä muuttuneina. Kun olen saanut itse kokea ansiottoman armon, osaan olla armollisempi myös omille lähimmäisilleni. Kun Jumalan hyvyys ja rakkaus on koskettanut minua, tahdon itse olla hyvä ja rakastava kohtaamilleni ihmisille.
Jumala on monella tavoin yllätysten Jumala. Koko maailmankaikkeuden luoja lähetti poikansa maailmaan. Mutta Jumalan poika ei syntynyt, arvonsa mukaisesti, palatsiin, ei kulkenut aikansa seurapiireissä, eikä seurustellut vain sivistyneistön kanssa. Ei, hän syntyi talliin, kurjaan loukkoon, jossa häntäensimmäisinä tervehtivät mitättöminä pidetyt lammaspaimenet.
Tämän vuoksi mekin saamme turvallisin mielin jättää joulunviettomme hyvän Jumalan käsiin. Hän tuntee meidän asuntomme, hän tuntee ympäristömme ja hän tuntee meidät itsemme, syvimpiä sopukoitamme myöten. Enkelin ilmoituksen mukaan hän toivottaa meille maan päällä eläville rauhaa ja ilmoittaa rakastavansa meitä.
Uskaltaisinkohan tämän perusteella tänään vastata joulun kysymykseen rehellisesti, luottaen, ettei lahja tule ansiosta, vaan rakkaudesta?
Tänään neljäntenä adventtisunnuntaina katseet kiinnittyvät jo pyhään perheeseen, jonka muodostavat Joosef ja Maria ja vielä syntymätön Jeesus-lapsi. Joulukorteissa ja seimiasetelmissa heistä muodostetaan kaunis ja tyyni idylli. Mietteliäs Maria ja perhettään varmanoloisesti suojeleva Joosef seimen äärellä. Mutta eipä tuo idylli kuitenkaan ollut totta, ei ainakaan vielä silloin kun tieto Jeesuksen syntymästä tuli ilmi. Tässä perheessä mikään ei ollut varmaa. Evankeliumikertomuksesta ilmenee kaikki se kaaos, hämmennys ja epävarmuus, joka vallitsee monessa perheessä nykypäivänäkin Kerrotaan tarinaa pienestä tytöstä joka tulkitsi joulunkertomusta seuraavasti: ”Jumala teki Marialle lapsen ja painui sitten taivaaseen. Sitten Joosef sai syyt niskoilleen".
Me aikuiset käsittelemme näitä asioita toisella tavalla – mutta joskus on hyvä pysähtyä Raamatun sanan ääreen ja miettiä kirkkain lapsen ajatuksin miltä nuo tapahtumat vaikuttavat meidän elämäntodellisuutemme valossa. Tämän päivän evankeliumiteksti tuo eteen erityisesti Joosefin mietteitä. Joosefista ei Raamatussa paljoa kerrota, hän joutuu suostumaan sivurooliin. Monissa jouluaiheisissa kuvissa Joosefia ei edes näy. On vain äiti ja lapsi.Voi olla että monessa suomalaisperheessäkin me isät koemme olevamme sivuroolissa, kun naiset häärivät lasten kanssa - varsinkin näin jouluvalmistelujen aikaan. Joosef tulee lähelle tavallista suomalaismiestä myös siinä, että hän ei sano mitään. Joosef ajatteli. Hän ajatteli vähin äänin paeta takavasemmalle hankalasta tilanteesta.
Vaikka Joosef ei sanonut mitään, vakavia ajatuksia hänen mielessään täytyi olla, kun hän kerran oli päättänyt jättää Marian. Monia kysymyksiä Joosefin täytyi pohtia. Mitä isänä oleminen toisi tullessaan? Mitä merkitsee se, etten olekaan tämän lapsen biologinen isä, mutta toimin hänelle isän roolissa? Onko vaimoni pettänyt minua? Mitä muut ihmiset ajattelevat? Menemmekö naimisiin vai hylkäänkö kihlattuni? Teenkö niin kuin laki sanoo, vai niin kuin sydämeni sanoo, vai niin kuin on oikein? Tuonko julkisesti esille rakastamani ihmisen synnin katkeruuteni vuoksi vai jätänkö hänet kaikessa hiljaisuudessa? Joudummeko yhteisön ulkopuolelle, jos otan vaimokseni naisen, joka kantaa toisen lasta? Vai enkö tee mitään, olenko niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin kuin lapsi olisikin minun? Entä jos hän ei ole minun näköiseni? Lain mukaan Joosefin mahdollisuutena oli myös Marian saattaminen kivitettäväksi aviorikoksen vuoksi.
Tilanne oli varsinainen kaaos, pahempaa draamaa kuin telenoveloissa. Ja niin paljon raadollisempaa kuin tositeevee. Meitä on monia, jotka ovat joutuneet itse näiden mietteiden ääreen. Niihin tunnelmiin jotka syntyvät, kun avioliitto tai parisuhde on hajoamassa tai kun epäilykset tulevat pariskunnan rakkauden väliin. Näin raadollisten kysymysten äärellä olivat puuseppä Joosef ja nuori teiniäiti Maria.
Ottaen huomioon tämän evankeliumitekstin tilanteen, tuntuu hassulta kun evankeliumikirjassa tämän sunnuntain kohdalla lukee: “Ihmisen sisäisen mielialan tulee olla valmis suuren sanoman vastaanottamiseen”. Joosefin ja Marian tilanne oli kaikkea muuta kuin valmiina olemista. Eivät he olleet ehtineet pahemmin adventtia viettää, vaan olivat viimeiset raskausajat viettäneet tien päällä, matkalla Betlehemiin. Eivät he olleet lainkaan valmistautuneet Jeesuksen tulemiseen - kaikki oli tullut täytenä yllätyksenä. Enkelin sanoma sai Joosefinkin aivan sanattomaksi. Eivät he olleetlainkaan varmoja tulevaisuudesta.
Tätä pyhän perheen tilannetta ajatellessa tulee mieleen, olemmeko mekään nyt niin kovin valmiita vastaanottamaan joulun sanomaa. Usein oma elämämme voi olla lähes samanlaista kaaosta ja epävarmuutta kuin tämän pyhän perheenkin elämä, vaikka meidän elämässämme ei edes olisi mitään enkelin ilmestymisiä ja ihmeiden tapahtumista. Ihan tavallinen arki voi olla niin kummallista ja täynnä arvaamattomia käänteitä, että se pistää ajattelemaan oikein kunnolla. Ole siinä sitten valmiina!? Mutta, ehkä sittenkin on niin, että mitä epävarmempi olomme on, sitä paremmin voimme samaistua Joosefin ja Marian tilanteeseen, kun he odottivat lastaan.
Sama levottomus on niin heidän kuin meidänkin sydämessä. Samoin kuin he, niin emme mekään ole valmiita ottamaan Herraa vastaan omaan elämäämme. Joosefin ja Marian sekä meidän epävarmuuden keskelle tuleekin Jumalan oma sana, joka tuo aivan päinvastaisen viestin: Älä pelkää. Tämän viestin enkeli toi sekä lasta odottavalle Marialle, eroa pohtivalle Joosefille, että viimein lampaitaan kaitseville paimenille. Älä pelkää.
Laulussa lauletaan: ”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Tosiasia usein kuitenkin on, ettemme me itse voi tehdä levottomaan sydämeemme joulua, vaan joulu on Jumalan lahja meille. Joulun tunnelmaa on se, kun Jumala sanoo ihmiselle: “Älä pelkää, sinäkin olet osa minun suunnitelmaani sellaisena kuin olet tässä ja nyt!”
104 vuotta sitten 6.12.1917, Suomen eduskunnan hyväksymässä itsenäisyysjulistuksessa korostettiin Suomen kansan yhteistä tuntoa erityisestä kansallisesta tehtävästä, tehtävästä, joka voidaan toteuttaa vain täysin vapaassa isänmaassa.
Tuohon aikaan asti maamme ja kansamme oli elänyt vieraan vallan alla – Ruotsin tai Venäjän. Ongelmaton tuo muutos ei ollut – maamme alkutaipaleella tasapainoa jouduttiin hakemaan äärimmäisin keinoin, kun veli asettui veljeä vastaan.
Pitkä on ollut isänmaamme tie kohti ehyttä ja yhteenhiileen puhaltavaa kansaa. Pitkä on ollut rauhan ja sovinnon etsimisen polku, mutta tänä päivänä isänmaamme on hyvä maa, maa jonka luja perusta on rakennettu monen uhrauksen ja kärsimyksen kautta.
Tänäkään päivänä emme voi ylpeillä, että kaikki ihanteemme olisi saavutettu, että tehtävämme kansakuntana olisi täytetty. Edelleen meidän on oltava valppaita, ettemme luovu ihanteistamme ja siitä luottamuksesta, että Luojalla on oma erityinen tehtävänsä meille yksilöinä ja kansana.
Isänmaa ei ole vain kappale maaperää jalkojemme alla. Se ei ole vain kaunistal uontoa tai hyvin suunniteltua infrastruktuuria. Ennen muuta isänmaa on asennetta mielessämme ja tunnetta sydämessämme. Tietoisuutta siitä, että vapautemme on kalliisti lunastettu.
Joitakin vuosia sitten Vehmersalmen kirkkomaalla, tuon lunastuksen hinta nousi minulle kirkkaasti esille, kun kotikirkkonsa multiin laskettiin Talin taisteluissa 27.6.1944 kaatuneen nuoren, alle kaksikymmentä vuotiaan nuoren miehen jäänteet. Tuon nuorukaisen elämäntaival katkesi, jotta meillä tänään olisi vapaus ja rauha.
Kun pohdimme syytä tuolle 104 vuoden takaiselle itsenäisyyden kaipuulle, voimme aavistella, että itsenäisyyden aatteen taustalta löytyy kaipuu vapaudesta ja tahto siitä, että me itse saamme päättää asioistamme. Kansallemme ei enää riittänyt toisten määräysten noudattaminen, oli itse astuttava esiin, tehtävä päätökset ja kannettava vastuu.
Tuota itsenäisyys juuri onkin – laajaa vapautta ja suuria oikeuksia, mutta vapautta ei koskaan voi saavuttaa, ilman vastuuta.
Tänä päivänä me tarvitsemme itsenäisyyttä enemmän kuin ehkä koskaan. Itsenäisyyttä toimia oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Vapauttapuolustaa joukossamme niitä, jotka muuten tallautuisivat toisten jalkoihin. Vastuuta ottaa osaa maailman epäoikeudenmukaisuuden lievittämiseen ja oikeutta seistä niiden rinnalla, joiden ihmisoikeudet, ilman meidän tukeamme, jäisivät saavuttamatta.
Vapaudesta nouseva vastuu merkitsee itsensä kieltämistä silloin, kun minun hyvinvointini rakentuu toisen pahoinvoinnin perustalle. Oikeutta kieltäytyä kuluttamasta niin, että tuotamme korvaamatonta vahinkoa luonnolle tai lähimmäisillemme. Vastuuta siitä, ettemme itsekkyydellämme kuluttaisi maailmaamme ja sen luonnonvaroja niin, ettei nousevilla sukupolvilla ole mahdollisuutta hyvään elämään.
Meille ulkosuomalaisille isänmaa on usein kaipauksen kohde, mutta se on myös perusta josta olemme saaneet ponnistaa tähän päivään.
Suomen itsenäisyyttä juhliessamme, meidän on myös hyvä arvioida, olemmeko tänään ansainneet itsenäisyytemme – ja mitä olemme sen puolesta valmiit uhraamaan? Uskommeko vielä, että meillä on kansojen joukossa kansallinen ja yleisinhimillinen tehtävä, jota emme voi toteuttaa muutoin,kuin täysin vapaana?
Hyvä Jumalamme on antanut meille tämän kauniin isänmaamme ja sen ihmiset, toinen toisemme - koko maailman - jotta me keskenämme kilpailisimme, ei vallasta, kunniasta tai rikkaudesta, vaan siitä että saisimme antaa oman panoksemme palvellessamme lähimmäistämme, isänmaata ja Jumalaa.
Vain näin toimien me yksilöinä ja kansakuntana voimme täyttää itsenäisyysjulistuksemme edellyttämää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväämme täysin vapaana kansana”. Tällä tiellä hyvä Jumala meitä auttakoon kulkemaan.
“Kyllä sinä sen ainakin viimeisellä tuomiolla saat kokea nahoissasi” kommentoi taannoin palava kristitty tekemisiäni tai olisiko ollut tekemättä jättämisiäni. Kurjasti jäivät kaikumaan nuo tuomion sanat korvissani ja sieluin sopukoissa. Tuomio on kuitenkin yllätyksellinen ihmiselle. Asiat tapahtuvat toisin, kuin tuomittavat odottavat. Tässä inhimillisessä maailmassa ja seurakunnassa jatkuu pyhien ja pahojen rinnakkaiselo - aina tuomiopäivään asti. Kukaan meistä ei onneksi voi sitä ennen tietää, missä raja kulkee. Siihen saakka laumassa on sekä lampaita että vuohia, eikä lauman juostessa erota, kummat ovat kumpia.
Kristilliseen uskoon kuuluu usko Jeesuksen toiseen tulemiseen ja viimeiseen tuomioon. Joka pyhä uskontunnustuksessa luemme ”...astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan...” Ensimmäiset kristityt uskoivat, että Jeesus tulisi takaisin jo heidän elinaikanaan. Myös kautta kristillisen kirkon historian ovat ihmiset Raamatusta löytyvien Jeesuksen puheiden perusteella koettaneet ennustaa lopun ajankohtaa ja kuten tiedämme kaikki kristittyjen sukupolvet ovat tarkkailleet ajan merkkejä ja tehneet erinäköisiä päätelmiä ja laskelmia, muttei mikään niistä ole pitänyt paikkaansa. Kristittyinä meidän on hyvä muistaa, että emme tiedä - eikä meidän ole tarkoituskaan tietää - mitä Jeesuksen toinen tuleminen tarkoittaa ja millaisessa muodossa se tapahtuu. Uskomme mukaan se on osa Jumalan pelastussuunnitelmaa. Meidät on tarkoitettu elämään tässä ja nyt tätä elämäämme eikä meillä ole edes mahdollisuutta saada varmaa tietoa tulevaisuudesta. Myöskään Raamattu ei tyydytä meidän uteliaisuuttamme eikä näin ollen kerro mitään selkeää ja yksiselitteistä. Näin ollen keskeisintä sen opetuksessa liittyen Jeesuksen toiseen tulemiseen ei olekaan se, mitä joskus tulevaisuudessa tapahtuu vaan se, mitä tapahtuu nyt.
Tuomiosunnuntai ja päivän evankeliumiteksti muistuttaa meitä siitä, että elämä on tässä tänään. Kirkkovuosi on lopuillaan ja meitä muistutetaan siitä, että mikään ei jatku samanlaisena loputtomiin. Se muistuttaa meitä myös oman aikamme rajallisuudesta, omasta pienuudestamme ja hauraudestamme ja siitä, että emme kuvittelisi hallitsevamme aikaa emmekä elämäämme.
Joskus olen huomannut, että ajatus Jeesuksen toisesta tulemisesta ja viimeisestä tuomiosta saattaa myös johtaa nurinkuriseen ajatteluun. Ihmiselle on tyypillistä pyrkiä määrittelemään, minkälainen hengellinen asema toisella ihmisellä on. Oman elämän tutkistelun sijaan tutkistelun kohde onkin toinen ihminen, lähimmäinen. Viimeisellä tuomiolla kaikki ihmisten tekemät arviot osuvat väärään, sillä kuten päivän evankeliumitekstistä kuulimme, tuomitsijoina eivät ole ihmiset, vaan erottelun tekee Kristus. Mielekkäämpää, kuin etsiä tuomion syitä olisikin seurata aikaansa ja miettiä miten minun kristittynä tulisi elää tässä maailmassa ja maailmanajassa. Meille on annettu tehtävä olla lähimmäistemme tukena ja rinnalla kulkijoina, ei tuomitsemassa tai syyttämässä.
Toisaalta eikö sen sisäistäminen, etteivät ihmiset joudu toisiaan tuomitsemaan, voisi vapauttaa meidät levittämään nimenomaan rakastavaa ja armahtavaa viestiä? Sillä tuomion viestiä meidän ei tarvitse toisille levittää; onhan niin, että aivan liian moni lähimmäisemme jo kulkee syyllisyyden, uupumuksen ja epätoivon alla. Silloin, kun meidän ei tarvitse hukata aikaa toisen ihmisen tuomitsemiseen, voimme vapain mielin keskittyä tuomaan toisillemme aavistuksia armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta, sillä tuomiosunnuntainakaan Jumala ei luovu rakkaudestaan. Jumalan tuomionkin kriteerinä on Kristuksessa ilmenevä armahtava rakkaus.
Reijo Leino saarnaa Pyhäinpäivänä 6.11.2021
Vietämme pyhäinpäivää ja muistamme ja muistelemme poisnukkuneita rakkaitamme. Tänään täällä kirkossa sytytämme kynttilän niiden rakkaidemme muistolle, joita sydämessämme kaipaamme. Kynttilätervehdys kertoo ikävästämme, kaipauksesta ja kunnioituksesta poisnukkunutta kohtaan.
Liian monelle meistä, kuoleman kohtaaminen on tullut liian nopeasti, emme olisi olleet valmiita luopumaan rakkaastamme. Kuolema on kuitenkin hellittämätön ja peräänantamaton vastustaja – sen kanssa emme voi neuvotella, sitä ei voi taivuttaa tahtomme mukaan. Raamattu kuvaakin kuolemaa vihollisena. Mutta Korinttilaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, että vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.
Tämän vuoksi pyhäinpäivän sanoma meille ei olekaan vain viesti surusta – vaan viesti toivosta ja luottamuksesta – uskosta siihen, että ne rakkaat, jotka olemme hyvästelleet ja laskeneet maan syliin – heidät me saamme kohdata uudelleen tulevassa elämässä.
Vainajien muistamiseen kätkeytyy meille myös muistutus oman elämämme rajallisuudesta. Vanhalta kansalta me voimme oppia monia viisauksia. Yksi tällainen on kirjoitettuna Sastamalan 1400-luvulta peräisin olevan kirkon ruumispaarien päätyyn. Takana kulkevien kantajien silmiin kiinnittyy vääjäämättä elämän katoavaisuudesta kertova murteellinen vanhaa suomenkieltä oleva teksti: ”Kylä peräsäni tulet, vieläs pikemmin kus luulet”.
Läheisemme menettäminen muistuttaa meitä myös oman elämämme rajallisuudesta. Tämä tietoisuus taas johdattaa ajatuksemme siihen, miten minä voisin kerran kuulua pyhien joukkoon, miten voisin varmistaa oman taivaspaikkani?
Paavali aloittaa monet kirjeensä ilmaisulla: ”Te sen ja sen seurakunnan pyhät”. Kun sitten luet kirjettä eteenpäin, huomaat hyvinkin, ettei tuo pyhäksi nimitetty joukko, mitään viatonta ja virheetöntä ollutkaan. Saman havainnon voit tehdä täällä kirkossamme, etkä vähiten meissä työntekijöissä – kaikissa meissä on vikamme ja puutteemme. Kaikki olemme synnin kuorman alaisia. Mutta Paavalin kirjeen viittaus pyhyyteen ei viittaakaan seurakuntalaisten esimerkillisyyteen, vaan siihen lahjavanhurskauteen, jonka Jumala on kasteen kautta antanut meille.
Jumalan armoon ja Jeesuksen sovitukseen turvaten me olemmekin saattaneet rakkaamme haudan lepoon. Tuohon samaan armoon me turvaamme arkana, kun pyydämme Jumalalta, että saisimme kuulua Hänen pyhiensä joukkoon.
Rakkaista vainajistamme puhuessamme me puhumme usein perille päässeistä – tuohon ilmaisuun sisältyy ajatus siitä, että me olemme vielä matkalla. Ajallisen elämän päätepisteen me tiedämme – se on maan povessa – mutta elämä ei pääty siihen. Raamatuntekstimme mukaan me turvaudumme Jeesuksen meille ansaitsemaan voittoon: ”Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!”
Rukoilemme kotiemme rukouskirjan hautarukouksen mukaan:
Hyvä Jumala,
seison tässä
rakkaani haudan äärellä.
Kiitos kaikesta, mitä olen
häneltä elämääni saanut.
Pidä Sinä huolta hänestä
ja minusta, joka jäin
tänne suremaan.
Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
kuoleman voittajan, nimessä.
Aamen
Matt. 5:13–16
Jeesus sanoo:
”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
Uskon perustus
Lokakuussa 1999 annettiin luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen,meidän oma luterilainen kirkkomme mukaan luettuna, ja romalaiskatolisen kirkon yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Tätä sopimusta edelsi vuosisatojen ristiriita, joka nyt, tällä osa-alueella saatiin purettua. Samalla purettiin uskonpuhdistuksen ajalta peräisin olevat oppituomiot tältä osalta. Perustellusti voidaan todeta, että hitaita ovat kirkot liikkeissään.
Mutta miten tämä oppi on mennyt perille – oppi vanhurskauttamisesta, siitä miten tulemme kelvollisiksi pyhän Jumalan edessä?
Ei taida aina siinäkään olla hurraamista – ei aina omankaan kirkkomme sisällä, saati sitten laajemmin maailmalla. Lutherin keskeinen löytö liittyy Paavalin opetukseen siitä, miten ihminen tulee Jumalalle kelpaavaksi yksin armosta, yksin uskosta ja vain Kristuksen tähden.
Kovin helposti unohdamme, että armolla ja oikeudenmukaisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Jos meille Jumalan edessä annettaisiin oikeudenmukainen tuomio, ei meistä kukaan selviäisi. Jeesus toi tämän asian esille monissa opetuksissaan.
Pelko halvasta armosta saattaa ajaa meitä ristillä ansaitun armon halveksimiseen. Kristuksen sovitustyö oli kertakaikkinen, eikä meitä ole kutsuttu sitä täydentämään, vaan elämään tämän armon varassa.
Saarnaa valmistellessa tuntui hyvältä lukea evankeliumin suolasta ja valosta. Täällä Torreviejassa me elämme suolajärvien liepeillä, ilmastossa, johon suolajärvet antavat oman positiivisen lisänsä. Tänne olemme tulleet pakoon kotimaamme syksyn ja talven pimeyttä valoon ja aurinkoon.
Suola ja valo ovat meille elämän välttämättömiä tarpeita, joita ilman tuskin selviytyisimme. Näihin arkisiin hyödykkeisiin Jeesus vertaa kirkkoaan ja meitä, sen jäseniä.
Kun Jeesus sanoo, että te olette maan suola ja maailman valo, hän ei aseta tuolle määreelle ehtoja, joita meidän tulisi täyttää, voidaksemme olla suolana ja valona – hän vain toteaa, että näin on.
Kristuksen kirkon tehtävänä on olla suolana ja valona maailmassa. Kirkko ja sen jäsenet julistavat ansaitsemattomasta armosta reformaation hengessä. Evankeliumista joka maustaa ja myös mullistaa elämän – Kristus valosta, joka valaisee silloinkin, kun elämämme myrskyt vyöryvät ympärillämme.
Tämän elämämme me elämme ansiottomina sen uskon ja luottamuksen varassa, että viimeisenä päivänä hyvä Jumala ottaa meidät valittujensa joukkoon, ei siksi, että olemme kristittyinä niin hyvin eläneet, vaan sen vuoksi, että Hänen poikansa kulki kärsimystien meidänkin puolestamme.
Maria ja Magdalan Maria juoksevat haudalta. Pysähtyvät hengästyneenä. Haukkovat henkeä ja yrittävät kertoa, mitä he juuri kokivat ja näkivät. ”Hän sanoi, että teidän täytyy palata takaisin Galileaan. Hän odottaa teitä siellä. Hän elää!”
Pietari ei usko. Hän lähtee. Juoksee. Ja näkee. Hauta on tyhjä. Tyhjä on myös Pietari. Ei ole mitään. Ei edes ruumista haudassa. Pietari lysähtää kasaan. Hartiat nytkähtelevät, mutta kyyneliä ei tule. Nekin ovat juuttuneet johonkin.
Ja he lähtivät hiljalleen. Hämmentyneinä. Uuvuksissa. Ja odottivat. Ehkä mitään ei tapahtunut ja arki palautuu elämään. Ympyrä sulkeutuu. Jeesuksen seuraajat ovat palanneet kotiseudulleen. Kiertävä joukko on asettunut aloilleen. ”Ihmisten kalastajat” ovat taas aivan tavallisia kalastajia.
Ehkä lähteminen takaisin ja palaaminen arkeen lievittää pettymystä ja surua, jonka Mestarin poismeno on aiheuttanut. Etenkin Pietarin asemaan on helppo asettua. Aina ensimmäisenä, palavasieluisena, johtajana. Mutta totuuden edessä myös pelkurina, kieltäjänä. Pietaria on helppo ymmärtää. ”Minä lähden kalaan. Eipä tässä muutakaan voi eikä jaksa. Ehkä työ hukuttaa tämän syyllisyyden, tämän tuskan.” Niin, lähdetään töihin – tehdään edes jotain.
Tämä on varmaan yhteistä kokemusta. Kun kohtaa ylitsepääsemättömän tuntuisia esteitä tai vaikeuksia. Silloin tuntuu turvalliselta palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen. – ”Lähdetään jo nyt, vaikka kalaan.”
Pääsiäisen ja pääsiäisen jälkeisissä evankeliumiteksteissä on paljon tuttua. Pitkin matkaa ripoteltuja turvallisuuden palasia. Pietarikin poimii niitä ja pysähtyy muistamaan. Kokoaa kaikki palat yhteen ja näkee! Hiillos, kalaa ja leipää, yhteinen ateria, ”ottakaa ja syökää, tämä on minun…” Ja jälleen he kohtaavat. Hiilloksen äärellä. Pietari ja Jeesus.
Kadonneeksi luultu yhteys on jälleen totta. Kukaan ei kysy. Kukaan ei epäile. Nyt ei tarvita sanoja. Ylösnousseen kohtaamisessa on aina jotakin hyvin henkilökohtaista ja puhuttelevaa. Jotakin joka tapahtuu kunkin kohdalla ainutkertaisesti ja varmasti.
[…] Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi myös kalaa.
Yhteys. Tänään on pieni haikeus. Se liittyy lähtemiseen ja toisaalta paluuseen. Ympyrä sulkeutuu. Tämä on ollut minulle merkityksellinen aika. Olla täällä kanssanne. Palvella Jumalaa ja Costa Blancan seurakuntaa ja saada olla tässä kirkossa. Tämä kaikki on tehnyt vaikutuksen. Itseasiassa minulla on
kummallinen olo. Se on kuin kotiinpaluu. Vaikka olen vielä tässä. Ehkä se liittyy siihen, että tunnistaa jotakin tuttua.
Minusta on tuntunut hyvältä olla minä. Täällä teidän kanssanne.
Kiitos.
Palmusunnuntaina Jumala tulee lähelle. Alkaa ihmisen matka. Jeesus menee temppeliin. Jeesus menee temppeliin ja riehuu ja rähjää ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Ajaa heidät sieltä ulos. Ei hyssyttelyä, anteeksipyyntöjä. Ympärillä olijat katselevat tapahtuvaa. Hämmentynyttä hiljaisuutta.
Hämmennystä aiheuttaa tuo mies. Voiko hän olla tuollainen?
Jeesus riehuu ja rähjää, huutaa solvauksia. Te koronkiskurit! te keinottelijat. Menkää ulos täältä! Ja mitä te siinä ihmettelette. Miksi te ette tee mitään! Voiko hän olla tuollainen?
Nälkäinen Jeesus kiroaa viikunapuun. Siinä ei ole hedelmää. Ei siinä pitänytkään olla – ei siihen vuodenaikaan. Mutta ottaa se vain niin mahtavasti aivoon, kun ei nälkäänsä saa syödä. Mitä tuokin puuntapainen tuossa seisoo. Kuivukoon! Jeesusta ottaa päähän. Voiko hän olla tuollainen?
Ihmisen Poika on kiusallinen Jeesus. Hän ei hyssyttele ja rauhoittele. Hän ei esiinny autuas hymy kasvoilla. Ei. Hän huutaa ja rähjää. Turhan tärkeät tärkeilijät kiusaantuvat. Voiko hän olla tuollainen?
Ihminen ja Jumala. Pitäisi olla joko – tai, mutta ei molempia ainakaan. Se on ristiriitaista. Eikä Jumala voi olla ristiriitainen. Ihminen ehkä voi, mutta ei kristitty ihminen. Sekin on jo liikaa. Voiko hän olla tuollainen?
Usein siihen tulee itsekin sorruttua. Siihen, että silittelee kaiken sileäksi, hyväksi ja parhain päin. Ja kertoo latteuksia, kun ei luota ihmisyyteen ja ihmisen sitkeyteen. Sanoo vain, että kaikella on tarkoituksensa. Silittää ja hyssyttää, pyytelee anteeksi. Vaikka tarkoittaa, että kaikelle ei todellakaan ole tarkoitusta. Toisinaan edes mysteeriä ihmeteltäväksi.
Hiljainen viikko ajaa ihmisen vierelle. Mitä hiljaisen viikon Jeesuskuvat kertovat elämästä? Ovatko ne kuvat siistittyjä ”Ikuisia Kertomuksia” kullatuin kirjaimin vai ovatko ne hikeä, verta, kyyneleitä ja eritteitä. Voiko hän olla tuollainen?
Ja siinä hän kuitenkin on. Silmiemme edessä. Tie, totuus ja koko elämä. Hyväksynkö sen? Vai tunnenko itseni kiusaantuneeksi ihmisen seurassa. Niin kuin oikeasti oikein oppineet. Voiko elämä olla tuollaista, tällaista.
Miksi pääsiäistä juhlitaan? Siksi koska se on elämän juhla. Elämän, joka on hallitsematonta. Siksi se on niin suuri, ainutlaatuinen, ainutkertainen. Mutta silti Jumala menee ja kuolee ristillä. Ja rikkoo loogisen rajan. Sen minkä ei pitäisi olla, tulee mahdolliseksi. Kolmantena päivänä. Viimeiseksi jää kysymys. Voiko hän olla tuollainen?
Täällä ollessa vääjäämättä pysähtyy katselemaan merta. Välimeren turkoosiin ja eri sinisen sävyihin taittuvaa taivasta jää vain ihmettelemään. Saaria ei oikeastaan ole eikä vastarantaa näe, mihin on kotimaassa tottunut, ainakin sisävesillä.
Taivaanrantaa tuijotellessa ja vastarantaa etsiessä pysähtyy myös ajattelemaan: minä seison tässä ja tuolla jossakin on toinen ja toisenlaista. Vähän tutumpaa on ajatella sitä vihreämpää nurmea aidan toisella puolella. Mutta jotakin samaa tässä olemisessa on. Pieni haikeus, joka on vääjäämättä uinut puseron sisään.
Kotimaa.
Vaikka sitä kuinka helposti kääntää omat asetuksensa vastamaan todellisuutta ja olemista täällä, muodostuu mielessä kaipauksen säveliä. Kaikella on aikansa. Sillekin, että kotona ollessa voi kaivata taas toisaalle – vastarannalle, jossa kadutkin ovat kultaa. Tai ainakin elämää ja vilinää enemmän.
”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa.” ja niin edelleen.
Paastonajan Raamatussa Jumalakin on toisella rannalla, jossakin kaukana ja ei-tavoitettavissa. Taivaanrannan rantaa etsiessä tavoittelen yhteyttä Luojaan ja lupaukseen. Jossakin on suojaisa satama, siellä kaikki kysymykset ja mysteerit ja merkitykset avautuvat. Tähän usko turvautuu, vaikka joskus etsimisestä väsyneet silmät eivät sinne kykene näkemään.
Sunnuntain evankeliumissa tämä ihmisen ja Jumalan välinen välimatka kuroutuu umpeen. Hetkessä avautuu tilaisuus nähdä ja päästä katsomaan vastarannalle.
Juuri ennen on kerrottu, miten Jeesus vähistä antimista ruokkii tuhannet. Ja leipää riittää ja kalaa ja jää vielä ylikin. Tämä ihme kertoo jakamisesta. Siitä miten ehkä yhden pyyteetön ele tarjota toiselle, jolla ei ollut mitään, avaa ympärillä olijoiden mielet antamaan, auttamaan, tarjoamaan – siitä mikä oli omaa. Ja kaikille riitti Elämän Leipä.
Kyse ei ollutkaan materiasta, vaan hengestä. Tahtotilasta jakaa.
Mestari levittää kätensä ja kutsuu: Tulkaa syömään. Teidät ravitaan. Tulkaa juomaan. Janonne sammutetaan. Kutsukaa mukaanne kaikki. Hekin saavat syödä ja juoda.
Ja kaikki ne kysymykset joita kysyin: Miten pitäisi toimia, että kelpaisi, että ei hylättäisi, että saisi olla – raukeavat. Kaikki suorittaminen, kelpaaminen ja pyrkiminen. Tällä rannalla niitä ei ole. On vapaus olla. Ja vasta siitä vapaudesta kykenee jakamaan. Sellainen vapaus sytyttää liekin, tulen, palon, joka leviää Elämän Henkäyksen puhaltaessa.
Tällaisen ilmestyksen he varmaan näkivät ja kokivat, kun ihmisen ja Jumalan välimatka kuroutui umpeen.
Minä olen elämän leipä. Tämä leipä tulee taivaasta ja se, joka tätä leipää syö, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.
Fyysinen kosketus on perustavin tapa olla yhteydessä toiseen. Pieni lapsi rauhoittuu sylissä. Surevaa lohduttaa lämmin halaus. Käsi kädessä myötäelää syvemmin kuin latteilla sanoilla. Vanhukselta muistisairaus otti pois sanat ja ymmärtämisen. Hän tuntee silti, kun hiuksia silitetään tai kättä pidellään.
Vieraan kädenpuristus on rauhan tervehdys. Siinä syntyy luottamus.
Olemme eläneet erikoisessa ihmiskokeessa. Siinä sosiaalista olemista rajoitetaan monin tavoin. Milloin olet viimeksi tervehtinyt lujalla ja reilulla kädenpuristuksella? Miloin olen halannut ystävää lämpimällä sylillä tai taputtanut onnitellen olkapäätä. Milloin olen edes nähnyt vieraan ohikulkijan kasvot ja ilmeen ja eleet?
Alan unohtaa.
Yhtäkkiä huomaan, miten kaipaan fyysistä olemista. Jalkapalloa ja sählykenttää. Ja että voisin halata ystävää tervehtien ja hyvästellen ja tuntea luottavan kädenpuristuksen tai että näkisin edes kasvot.
Jotakin ja paljon puutuu. Yksinäisyys vailla kosketusta on saanut merkityksen.
Simon on pyytänyt Jeesuksen aterialle. Niin oli tapana tervehtiä synagogassa vieraillutta opettajaa. Tapana oli, että vierasta tervehditään suudelmalla. Hänelle annetaan vettä jalkojen pesuun ja pää voidellaan öljyllä.
Vierasta kosketetaan fyysisesti monella tavalla. Fariseus ei kuitenkaan toiminut tavan mukaan. Se kertoo julmuudesta. En halua sinua lähelle. Et ole minulle olemassa. Kuten päivän evankeliumi kertoo, seremonian hoitaa hänen puolestaan toinen. Siinä kohtaamisessa on monta kosketusta. Ei yhtään sanaa.
Kyyneleet kastelevat jalat. Hän kuivaa ne hiuksillaan, suutelee niitä ja voitelee ne tuoksuvalla öljyllä. Kohtaaminen on maalauksellisen kaunis. Itseasiassa hyvin intiimi. Siksi siinä on mukana myös kaikki, millä muiden närkästys alleviivataan. Hätkähdän, miten suorastaan provosoiva tämä esitys onkaan. Miksi se on päätynyt tähän kirjoitettuun sivuun? Ja ennen kaikkea, miksi kohtaus on jäänyt näille sivuille eikä sitä saksittu pois?
Monet Jeesuksen kohtaamiset ovat kokonaisvaltaisia. Tämäkin. Ei ole vain sanoja. On tekoja – kosketus. Aitoa kohtaamista, parantavaa rakkautta. Kristinusko on itseasiassa hyvin ruumiillinen uskonto. Siinä kosketaan, syödään, juodaan, katsotaan, maistetaan ja liikutaan ja kaikessa siinä:
Jumala on läsnä ja elämän paljaimmilla hetkillä kristuksen tunteminen voi purkautua pelkissä kyyneleissä tai käsien ristimisessä. Rukouskin on hyvin fyysinen tapahtuma.
Ehkä tämän kertomuksen tarkoitus – miksi sitä pahennusta aiheuttavana ei ole selitetty pois, on ollutkin kirjoittaa esille, miten tärkeää se on, että tunnemme toistemme kehon, kosketuksen, tuoksun ja lämpimän ihon. Siitä tietää ja tunnistaa olennaisen.
Jumala tuli ihmiseksi.
Vanhassa Testamentissa, sen alkulehdillä on kertomus Abrahamista, jolle Herra Jumala antaa tehtävän.
Jumala sanoi Abrahamille: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat ja uhraa hänet polttouhriksi paikassa, jonka minä sinulle osoitan.” Abraham tekee niin kuin Herra Jumala on häntä käskenyt. Pilkkoo puut, antaa ne Iisakin kannettavaksi. Itse hän ottaa tulen ja veitsen ja rakentaa alttarin. Iisak hämmästelee isänsä toimia: ”Tässä on tuli ja puut ja alttari. Missä on karitsa polttouhriksi?” Karitsan sijaan Abraham sitoo poikansa ja nostaa Iisakin uhrialttarin puiden päälle. Mutta Abraham ei ehdi kohottaa veistä. Herran sanansaattaja sanoo: ”Älä uhraa poikaasi! Minä tiedän, että sinä pelkäät ja kunnioitat Jumalaa.” Samassa Abraham huomaa oinaan, joka on tarttunut sarvistaan pensaikkoon. Sen Abraham uhraa poikansa sijasta.
Tämä kertomus jatkuu Jumalan lupauksella. Jumala lupaa siunata kuuliaisuudesta Abrahamia. ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.”
Laskiaissunnuntain evankeliumiteksti liittyy kokonaisuuteen, jossa Jeesuksen julkinen toiminta saavuttaa käännekohtansa. Edessä on vaellus kohti Jerusalemia, kärsimystä ja kuolemaa. Tunneskaala vaihtelee riemusta pelkoon, pettymykseen ja hämmennykseen.
”Isä miksi minut hylkäsit”.
Maailma on kaunis. Mutta elämällä on joskus pelottavat kasvot. Inhimillistä kärsimystä selitetään usein seurauksena jostakin. Tulva vie talon, pandemia vie työpaikan, kuivuus aiheuttaa nälkää, sota tappaa. Kärsimyksen syy pyritään kohdistamaan johonkin ulkoiseen.
”Isä, miksi minut hylkäsit? Miksi et lopeta kärsimystä?”
Teologiassa puhumme kärsimyksen ongelmasta. Sanomme, että jumala on hyvä. Jumala on kaikkivaltias. Mutta maailmassa on silti kärsimystä. Johtaako päätelmä siis siihen, että jumala on kyllä hyvä mutta ei kykene poistamaan kärsimystä. Vai onko niin, että jumala on kaikkivaltias mutta ei ole hyvä salliessaan kärsimyksen.
Luulen, että koko ajatuskulku on väärin asetettu. Epäilen kuvaa Jumalasta, joka vaikuttaa maailmassa inhimillisen mielen mukaan. Että Jumala ikään kuin suostuisi luomaan maailman, joka on meidän kuvamme siitä. Luomiskertomuksessa esitetään ajatus jumalasta, joka uskoi maan hoitamisen ihmiselle. Mitä tahansa ihmiskunnalle tapahtuukin, se tapahtuu ihmisolennon päätösten ja tekojen kautta.
Anne Friedin eräässä kirjassa on pieni ajatus: ”Ihminen on vastuussa niistä kärsimyksistä, joita ihminen ihmiselle aiheuttaa. Emme voi edes syyttää luonnonilmiöitä tai katastrofeja koska näissäkin tapahtumissa ihminen on vaikuttavana olentona osallisena. Jumala ei luo tapahtumia, jotka sattuvat meille. Ne lähtevät ihmisestä.” (1)
Mutta mitä tapahtuu ihmiselle vastuun taakan painamana? Kristittynä eläminen on heittäytymistä. Se on uskoa rakkauden ja välittämisen voimaan.
Abraham laittoi itsensä alttiiksi Jumalalle kuuliaisuuden vuoksi. Pääsiäisnäytelmä on hyvin samankaltainen kertomus. Abraham sai lupauksen, että hänen jälkeläisiensä siunaus koituu koko maailman siunaukseksi. Jumalan lupaus Abrahamille täyttyy kärsimysnäytelmän loppunäytöksessä, kun naulat lyödään läpi ranteen, läpi nilkan.
Tämä Jumalan uhri on kutsu kristitylle. Jumala tuli lihaksi Kristuksessa. Kristus inkarnoituu ainoastaan meidän käsiemme kautta. Ei kristittynä elämisen tarvitse olla suuria tekoja. Ajatus, välittäminen ja huomaavaisuuskin on rakkautta.
Kristittyinä meidät on kutsuttu kantamaan vastuuta, asettamaan itsemme alttiiksi – Rakkauden uhriksi.
(1) Anne Fried, Avoimin Silmin. Kirjapaja, Helsinki 1997.
Kristilliseen uskoon ja ajatteluun kuuluu olennaisena käsitys armosta ja Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Evankeliumissa Luukas puhuu arvottomista palvelijoista, tai oikeastaan orjista, jotka tekevät sen mitä piti tehdä. Verrokkiteksteissä sekä Johannes että Matteus viittaavat käänteiseen järjestykseen, jossa ensimmäisinä tulleet ovatkin viimeisenä.
Jäin pohtimaan näitä tekstejä ja mitä ne avaavat päivän teemaan. Minua on aina kiinnostanut näistä vertaus Viinitarhan Isännästä, joka maksaa kaikille saman palkan. Riippumatta kuinka paljon tai vähän ovat ansainneet. Viimeksi tulleet ovat hämillään ja noutavat palkkansa armottomien katseiden heitä seuratessa. Saman palkan saaneina, he eivät tiedä miten olisivat. Eivät varmaan hämmennykseltään osaa osoittaa kiitostakaan. Sanatonta ja sanomatonta kunnioitusta isäntäänsä kohtaan he varmaan sen sijaan tunsivat.
Armon kokemus on aina yhtä tyhjentävää. Siinä ei ole enempiä selityksiä. Sain jotakin, jota en ansainnut, joka ei enää olisi ollut mahdollista, mutta oli kuitenkin. – Siinä kiitoskin tuntuu lattealta.
Armo on meille tuttu käsite. Se on luterilaisen teologian syvintä perustaa. Sillä on monia ilmenemismuotoja. Synti – syyllisyys ja armahdus ovat tuttuja teemoja. Haluaisin kuitenkin vielä laajentaa tuota käsitettä. Armon käsitettä. Sitä hyvää, mitä Jumala luomakunnalle antaa, kutsutaan kristillisessä perinteessä myös armoksi. Jumalaa selittäessään Luther sanoo ”kaiken olevan armoa”: Elämän syntyminen, elämän ylläpitäminen, onnellisuus, virkistys, kauneus, rakkaus ja toimeentulo – kaikkiin liittyy kristitylle suuri armon kokemus. Lutherin mukaan ne ovat kaikki ansaitsemattomia Jumalan rikkaita lahjoja – niitä ei saa pitää itsestään selvinä.
Noin viikon ajan olen seurannut keskustelua liittyen ympäristöetiikkaan ja eläinten oikeuksiin. Keskustelun ydin liittyy väestön kasvuun ja määrään sekä ruuan tehotuotantoon ja tuotantoeläinten kohteluun ja että tuotantoeläinten kohtelu ei aina ole kristillisten arvojen mukaista.
Keskustelun pohjana ollut kolumni ei sinällään sisältänyt meille kristityille vieraita ajatuksia. Fransiscus Assisilaisen sanoja hieman päivitettynä, joissa korostuu ihmisen vastuu ja miten valinnoilla voi vaikuttaa. Ja että jokaisen elävän olennon kohdalla toteutuu olemassaolon suuri ihme.
Syvään ympäristöteologiaan liittyy ajatus siitä, että koko ekosysteemin hyvinvoinnissa heijastuu Jumalan armo. Ihminenkin on olemassa vain armosta. Yksi osa ekosysteemiä, eikä systeemin kannalta edes kovinkaan oleellinen. Tarkoitan sitä, että luomakunta voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi olla olemassa ilman elämää ylläpitävää ekosysteemiä.
Siksi on itsestään selvää, että tuhoava ja vain hyväksikäyttävä asenne Jumalan luomakuntaa kohtaan ei voi olla oikein. Olisiko se jopa armon halpana pitämistä? Summa summarum. Olemme täällä, koko luomakunta on, vain koska Jumalan on. Se on elämää yksin armosta.
--- --- ---
Martti Luther kirjoittaa: Minä uskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, Taivaan ja maan luojaan.
”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther)
Jeesus aiheuttaa hämmennystä. Huutaa torilla:
- Jumalan Valtakunta tulee!
Jeesus väittelee ja riitelee uskonnollisen eliitin kanssa. Sanoo viimeisen sanan ja tukkii vastustajien suut. Jeesus menee temppeliin ja riehuu ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Syö ja juo ja seurustelee heidän kanssaan, joista vaietaan ja jotka on suljettu yhteisöjensä ulkopuolelle. Jeesus rikkoo lakia ja sääntöjä, tekee työtä silloin kun työtä ei pidä tehdä. Jeesus pahoittaa mielensä, katuu, pelkää, itkee ja pakenee ja palaa takaisin. Jeesus nostaa ylös katuun lyödyn. Opettaa oppineita ja saattaa heidät tarkastelemaan omaa olemistaan.
Jeesus on radikaali, aktivisti - elää kuten opettaa. Uskoo ja tekee ja toimii. Tämä on kovin toisenlainen kuva Jeesuksesta. Mutta tällainenkin kuva on. Se on kaikissa evankeliumeissa. Minua on aina kiinnostanut enemmän tämä kuva kuin silotellut kuvat. Siinä on elämää, likaa ja multaa ja säröjä. Kaikkea sitä, mitä ihmisen elämässä on.
Miten tästä kuvasta rakennetaan silta täydelliseen? Tarvitaanko siltaa? Tarvitaanko selityksiä. Voidaanko vain hyväksyä ristiriita, Jumala tuli ihmiseksi. Jumala tuli ihmiseksi, jotta mekin tulisimme – ihmiseksi. Pois omalta mukavuusalueelta. Tekemään käsillämme sitä, mistä puhumme ja mitä opetamme.
Jeesuksen puheet olivat helppoja. Eivät ne olleet monimutkaisia kudelmia. Jeesuksen sanat tulivat kohti suoraan. Itsestään selvyyksinä ja muodoiltaan pelkistettyinä kuin pyöreät kivet. Jokainen kuulija tiesi ja ymmärsi ja sisäisti niiden merkityksen. Meille ne ovat kovin vaikeita. Ne vaativat teologista pohdintaa ja oikeaa puhdasta oppia. En usko, että niin oli tarkoitus. Ennemminkin oli tarkoitus tehdä, toimia ja muuttaa maailmaa. Sitä maailmaa kunkin lähipiirissä ja näkyvillä.
Tässä kohdin evankeliumi pakottaa meidät tutkimaan omaa toimintaamme, kristittyinä ja seurakuntana, seurakunnan perustehtävääkin tarkastellen. Meidän tehtävämme on auttaa ihmisiä Kristuksen yhteyteen ja yhteyteen toistensa kanssa. Sen me teemme kuulemalla, kuuntelemalla ja palvelemalla niin, että Kristuksen läsnäolo ja sanat tulevat todeksi. Kaikki se mistä Jeesus puhui ja opetti ja teki, palautuu konkretiaan vuorisaarnassa. Siinä on kuvattu inhimillinen visio, joka toteutuu suhteessa toisiimme: olemalla jalomielinen niitä kohtaan, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta huolehtia itsestään; voittamalla kauna ja kostonhalu ja ottamalla avosylin vastaan ne, jotka tunnustavat tehneensä väärin; kohtelemalla vihollista samanarvoisena ihmisenä, vaikka hänet olisi nujerrettu puolustuskyvyttömäksi, ja ymmärtää että vastakkain asettelussa toisella on aivan yhtä paljon syitä seistä kantansa takana kuin itsellä. (1)
--- --- ---
Sillä:
- Hengen minä jätän teille, ja siitä teidät tunnistetaan minun omikseni…
- Julistakaa armoa ja hyväksytyksi tulemista niille, jotka sitä elämässään jäävät vaille ja toivoa, luottamusta, oikeudenmukaisuutta.
- Julistakaa pelastusta niistä helveteistä, joita elämässä on, että niistäkin selviää.
- Kuulkaa, kuunnelkaa.
- Olkaa läsnä ja tukena siellä, missä teitä tarvitaan.
Jeesuksen persoona on ihmeellinen, erityinen inspiraation lähde. Ennen kaikkea siinä, mitä ja miten olemme. Kristuksen käsinä Jumalan Valtakunnassa, joka on jo täällä.
(1) Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen, Into Kustannus Oy, 2008. s.206
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä