Päiväretket tarjoavat oivan ikkunan tutustua Espanjaan. Meidän Espanjamme on Torrevieja ja saatamme unohtaa, että sen ulkopuolella on alueita ja asioita, joihin kannattaa tutustua. Tälläkin retkellä huomasimme, että Espanjassa on myös tilaa ja autioituvaa maaseutua. Retkistä mieliimme jää hyvinkin tarkkoja asioita ja tunnelmia. Jos tästä retkestä kysyttäisiin vuoden kuluttua, niin muistaisimme ainakin sen, että menomatkalla tasaisin välein näkyvät linnat ovat maurien rakentamia. Kristityt jatkoivat sittemmin valloitettujen linnojen rakentamista koristeellisemmiksi ja mahtipontisemmiksi.

Käännyimme moottoritieltä sivutielle lähellä Albaceteä. Opimme, että viiniköynnösten rivien alkuun istutetuista ruusuista voidaan tarkkailla viljelmän tuholaistilannetta. Viiniköynnöksiä alueella onkin suorissa riveissä silmänkantamattomiin. Jokainen köynnös on leikattava yksilöllisesti. Siinä on työmaata kerrakseen. Olimme ylätasangolla, jossa sademäärä juuri ja juuri riittää köynnöksille. Suomalaisen silmään viljelymaa näytti karulta, mutta on juuri tarkoitukseensa sopivaa. Huomasimme myös, että välimatkat asutuskeskuksien välillä ovat yllättävän pitkiä. Kuinkahan ennen autoistumista matkaa onkaan taitettu ja kuinka omavaraisia kylät ovat mahtaneet olla?

Lähimmät kaupungit ovat Albacete 50 kilometrin ja Valencia 150 kilometrin päässä, tosin näin tulvien jälkeen matka kaupunkeihin lienee pidempi. Nyt on kuljettava kiertoteitä, kun rankkasateet ja tulvat ovat vieneet siltoja mennessään.

Alueen asutus on keskittynyt kyliin, joten yksittäisiä maalaistaloja ei matkalla näkynyt. Tulvat näkyivät siten, että joenuomassa oli kaatuneita puita. Tämä alue ei ollut aivan myrskyn keskustassa, mutta joenuomassa oli sortumia.

Tuumimme, että on onni, että asumme rannikolla, sillä kohteessamme lämpötila oli kymmenen astetta alhaisempi kuin mihin olemme Torreviejassa tottuneet.

Kastilia-La Manchan itsehallintoalueella sijaitseva Alcalá del Júcar on yksi sadastaseitsemästä valkoisesta kylästä.

Júcar-joki on kovertanut omaa mutkittelevaa uomaansa vuosituhansien kuluessa. Cuencasta alkaen kartalta katsottaessa se näyttää mutkittelevalta kuin käärme. Roomalaiset ovat aikoinaan rakentaneet kylän kohdalle sillan, jota on korjattu joitakin kertoja vesimassojen voiman sitä runneltua. Kylä on aikanaan rakennettu joenuoman rinteelle ja sitä kutsutaankin rotkokyläksi. Kallioon on ollut mahdollista rakentaa luola-asumuksia. Espanjassa tällaisissa luolissa asuu nykyäänkin 35. 000 ihmistä. Asukkailta on vaadittu melkoista kuntoa, sillä tuskinpa vesi on tullut asumuksiin muuten kuin kantamalla. Joesta on saatu vettä ja energiaa viljan jauhamiseen ja myöhemmin sähkövalon tuottamiseen. Yllätykseksemme saimme kuulla, että Alcalá del Júgarin kylä on tunnettu erikoisesta ja upeasta valaistuksestaan. Se esiintyykin samassa listassa, jossa mainitaan mm. Eiffel-torni sekä Istanbulin suuri moskeija.

Lounaspaikastamme el Miradorista avautuivat upeat näkymät, ja kylän talot näyttivät aivan kuin roikkuvan vuoren rinteessä.

Matkojen yksi tarkoitus on retkeläisten tutustuttaminen toisiinsa ja lounaalla kävikin melkoinen puheensorina. Matkalla luolille moni mietti sitä, miten sinne pääsee pakkasella ja liukkaalla. Matka alaspäin taitaisi taittua kuin lapsena liukumäessä.

Talvisin alueella sataa ajoittain lunta ja niinpä liikennettä joudutaan rajoittamaan muilta kuin lumiketjuilla varustetuilta autoilta. Laaksossa ei näkynyt parkkipaikkoja ja kirjoittajalle jäi epäselväksi, parkkeerataanko autot ylös ja sieltä tullaan luolien kautta alas ja alhaalta sitten kenties taksilla auton luokse. Matka ei toki ole pitkä linnuntietä, mutta korkeusero rotkon pohjalta ylös on melkoinen.

Jännittävältä luolavierailulta jäimme kuitenkin vielä kaipaamaan tietoa siitä, kuinka siellä oikeasti on asuttu. Lämpötila kuulemma pysyy luolassa ympäri vuoden 18 asteessa. Mutta entäpä tuleeko luoliin vesi, onko siellä vessat ja saako sinne lämmityksen?

Legendaarinen paholaisen luolien isäntä El Diablo dalimaisine viiksineen ei ollut itse paikalla. Hän on kumminkin tiettävästi avannut joillekin vieraileville ryhmille mahdollisuuden kurkistaa omaan luolakotiinsa.

Jokainen matka aiheuttaa aina jälkikäteen kysymyksiä. Niin tämäkin. Me mietimme, millaista asuminen ja elämä mahtoi olla kylän loiston aikoihin? Härkätaisteluareena näyttää joka tapauksessa olleen yhtä pakollinen kuin Suomessa pesäpallokenttä. Milloin kylään mahdettiin saada ensimmäinen puhelin? Kuinka ja koska kanjonissa saatiin televisio näkymään? Entä mahtaako luola-asumisesta tulla uusi muoti-ilmiö? Kännykän signaali oli vierailumme aikana kylässä ajoittain poikki - merkki siitä, että olimme melko syrjäisessä paikassa.

On niin mukava osallistua huolettomille ja hyvin järjestetyille seurakuntaretkille, kun ei itse tarvitse tietää muuta kuin lähtöpaikka. Mukava oli myös palata takaisin yhtä kokemusta rikkaampana ja uusia ystävyyksiä solmineena.

Teksti Jorma Rikala ja Pirjo Korhonen-Lehivuo

Valokuvat Satu Mäkitalo